Ei se nyt ole taivaassakaan ollut hauska näinä pimeinä päivinä ja tämmöisillä lentsu-ilmoilla. Mutta eihän teistä hyvin moni taida taivaasen päästäkään. Vielä harvempi teistä on taivaassa käynyt. En minäkään siellä ole mikään jokapäiväinen vieras, vaan onnellisen sattuman kautta olen kuitenkin nyt tilaisuudessa kertomaan parista iltapakinasta siellä. Millä tavalla ne ovat tulleet minun tietooni, sitä en katso olevani oikeutettu ilmaisemaan; sen vaan voin vakuuttaa, ettei siinä ole käytetty mitään taikakeinoja ja että tiedonantoni ovat kaikin puolin luotettavat, sillä tunnollisesti olen välttänyt antamasta muistiinpanoilleni sellaista väritystä, joka olisi sopusoinnussa omain mielipiteitteni kanssa. Kerron ainoastaan, mitä olen nähnyt ja kuullut, aivan semmoisenaan — puolueettomasti. Muistiinpanojeni vaillinaisuuden takia voi yhtä ja toista jäädä kertomatta, mutta lisää en pane mitään omasta päästäni.
ENSIMÄINEN ILTA.
Oli uudenvuoden ilta v. 1894. Iltahuuto oli pidetty ja viimeiset symbaalin sävelet vaienneet. Autuaat olivat vetäytyneet makuuhuoneihinsa ja valmistivat vuoteitansa, antautuakseen unen helmoihin, sillä kello 10 piti kaikki tulet olla sammutetut. Napisematta noudatti itsekukin tätä sääntöä ja koetti nukkua niin nopeasti kuin suinkin voi, saadakseen voimia taas uutta riemun päivää viettämään.
Ainoastaan eräästä nurkkahuoneesta olisi yövahti voinut nähdä tulen hiukan kumottavan paksujen akkunaverhojen läpi, jos olisi arvannut sinne katsoa. Se oli neljännessä kerroksessa, vanhemmassa ruotsalaisessa osastossa. Huoneen asukkaina oli kolme ijäkästä arvon miestä, joiden pieniä järjestysrikoksia ei ylimalkaan oltu näkevinään, varsinkin kun niistä ei muille ollut pahennusta. He olivat tulleet tänne vähä kuin pakosta — ei hurskaan elämänsä tähden, vaan niiden ansioitten, mitä heillä oli ollut oikean opin levittämisessä maanpäällä. Näin ollen ei heiltä myöskään tahdottu jyrkästi kieltää niitä erikoisvapauksia, joita he olivat itselleen ottaneet, sillä muuten he eivät ehkä olisi tunteneet itseään täysin onnellisiksi. Ja mielikarvautta ei saa olla kellään, joka kerran on tänne päässyt; kaikkein tulee iloita onnesta.
Tänä iltana oli noilla kolmella vielä erityinen syy valvoa myöhempään. Heillä oli ollut ikävä koko viime vuoden — semmoinen ikävä kuin täällä voi olla. He olivat kauan olleet näkemättä toisiaan, erotettuina, ja koko heidän elämänsä oli kuin hairahtunut vanhalta ladultaan. Ennen he olivat aina kolmisin istuneet illoin: Eerikki kuningas, Birger jaarli ja Torkkeli Knuutinpoika. Mutta nyt oli Torkkeli ollut lomalla suurimman osan vuotta, ja elämä oli tuntunut vähä kuivalta kahteen mieheen. Eikä Torkkelillakaan liene ollut hauska yksinään.
Mutta nyt oli Torkkeli palannut. Kolmas vuode, joka niin kauan oli ollut liikuttamatta, oli nyt pöyhitty, ja kaikki oli taas ennallaan. Jälleennäkemisen ilo kuvastui jokaisen kasvoilla. Ei siis ole ihme, jos Birger tämän johdosta iltahämärässä oli pistäytynyt puhvetin puolella ja neuvotellut sieltä vähä virvokkeita tänne "ylös", vaikka se ei oikein luvallista ollut. Niinpä oli nyt pöydällä pari litran pulloa simaa, tuota vanhaa sankarijuomaa. Nuorempain ruotsalaisten kansallisjuoma, punssi, ei ollut saavuttanut ystävysten suosiota.
"Vai niin, vai ei siellä juhlaa tullutkaan", virkkoi Eerikki kuningas, kun taas kilisti Torkkelin lasiin.
"Ei tullut, ikävä kyllä. Ja minulta vuosi meni sitä odotellessa. Mistä lienevätkään viipurilaiset saaneet päähänsä, että siellä muka vietettäisiin 600 vuoden juhlaa linnan perustamisesta. Mitä nyt viime vuosien kutsunnassa on viipurilaisia tänne tullut, kaikki ne ovat siitä juhlasta puhuneet, niinkuin veljet muistavat, ja kehottaneet minun pyytämään lomaa, että näkisin, kuinka suureksi Viipuri on paisunut sitte vuoden 1293, ja kuinka tämä mahtava kaupunki nyt kunnioittaa perustajansa muistoa. Sillä tavalla narrasivat minut lähtemään."
"Milloinkas viipurilaisiin on ollut luottamista!" huomautti Birger ivallisesti. "Toista on Hämeen miehen sana."
"Noh, kenties he vaan tahtoivat puhua mielikseni eli kuten sanotaan — ryypyn puoleen. Mutta mahdollisesti oli heidän erehdyksensä kuitenkin hyvin luonnollinen ja anteeksi annettava. Sillä minä tulin itsekin samaan luuloon Viipurissa ollessani, ja juuri sentähden viivyin siellä niin kauan turhassa odotuksessa."