"Kuinka niin?"
"Nähkääs, ne sitä linnaa korjailivat, rakentelivat ja puhdistivat koko vuoden, ja samaa olivat tehneet jo monta vuotta ennen, enkä suinkaan minä liene ollut ainoa, joka päivästä päivään odottelin sen valmistumista. Sitte kait — ajattelin — juhlan vietto alkaa, kunhan linna saadaan kuntoon. Paljo siinä onkin tehty työtä ja paljo muuttunut rakennus siitään kun se minun kädestäni jäi. Lisää on muurattu koko joukko matalampaa rakennusta, mutta minun uljaat tornini on typistelty pilalle. Päätorni vain on hiukan entisessä haamussaan."
"Tekevätkö hyvää työtä nykyiset miehet?"
"Ei, huonoa tekevät, ylen huonoa. Käyttävät liian pehmoista kiveä, joka ei kestä ilmoja vastaan niinkuin luonnon kivi. Semmoisesta rakentavat kaikki rakennuksensa nykyisin, sillä se käy hyvin joutuisasti. Kivet ovat särmäkkäitä kuin saaristolaisjuustot, vähä paksumpia vain, ja niistä ladotaan seinää kuin halkopinoa."
"Kenen toimesta sitä linnaa nyt rakennetaan?"
Torkkeli ei heti vastannut. Ääneti kaasi hän ensin maljansa täyteen vaahtoavaa nestettä. Kyynel vierähti hiljaa hänen silmästään ahavoituneelle poskelle.
"Surullinen on Viipurin linnan kohtalo ollut, mutta surullisempi nyt kuin koskaan ennen. Viipurin vaiheet ovat myös Suomen vaiheet. Tunnettehan Suomen tarinan… Minun muurini ja tornini eivät ajan pitkään voineet pidättää historian kulkua. Linna on nyt niiden käsissä, joiden vastustamiseksi se oli rakennettu, sen tiedätte ennestään. Mutta sillä ei enää valloittajan silmissä edes ole linnoituksen arvoa, ja se minua sotilaana enimmän loukkaa. Parempi raunioina Torkkelin linna kuin korukaluna vihollisella. Niin, ryssäthän siinä nyt rehentelevät."
"Maljasi, veikko! Eihän se murehtimisesta parane", sanoi Eerikki kuningas. "Minunkin uhkea linnani Turussa kuuluu olleen pahantekijäin säilytyspaikkana."
"Entäs minun Hämeenlinnani sitte!" lisäsi Birger alakuloisesti.
"Kehruuhuoneena, pinhuusina maineettomille naisille."
"Semmoisia vastaanhan ne meidän linnamme nykyaikana kelpaavat. Ihmisten lapset ovat paljon oppineet siitä, kun me heidät jätimme. Oppineet sekä hyvää että pahaa. Heidän linnansa purjehtivat nyt pitkin aavoja meriä, kolahtavat karille ja menevät pohjaan kun sattuu, mutta pystyssä ollessaan ne ovat ainakin yhtä lujia varustuksia kuin meidän mainiot vallimme. Maasotaväki kaivautuu muutamissa minuteissa ehyeen tantereesen, ja niin syntyy linna mihin milloinkin tarvitaan."