HOUSUT LIIAN OHUET. — SAAPPAAT LIIAN PAKSUT.
Ryhäsen miehuuton vatsa suli, hoikkeni vähitellen, ja hänestä tuli sotamies kuin harvat. Taipui talon tavoille, otti päivät onnineen, teki salaa mitä ei saanut tehdä julki, eikä missään vaiheissa surkeillut. Kunnioitti kaikkia, ja puhutteli vertaisiaankin arvonimeltä. Viimeksi mainitun seikan tulin tietämään seuraavasta tapauksesta.
Oltiin uimassa, mutapohjainen rantama täynnä meitä valtaistuimen pylväitä. Monet yksin tein pesivät vaatteitaan. Silloin joku sotatoveri äänettömästä päästä läimäytti märillä housuillaan Ryhäsen alastomaan selkään. Leikkiä se tietysti oli, vaikka kovakätistä.
"Elä sinä perkele lyö!" kiljasi Ryhänen.
"Ei saa kiroilla", muistutti aliupseeri rannalta.
"Ymmärrän, herra aliupseeri, mutta sotamiehen pitää aina mainita puhuteltavan arvonimi."
Mitä muuten kiroilemiseen tulee, teki sitä syntiä vähä kukin, eikä kieltämisellä oikein päätotta tarkotettukaan. Se oli samanlaista kuin kiväärin puhdistuksessa: aliupseerit kävelivät alinomaa ympäriinsä, terottaen mieliin, että kulumisen välttämiseksi ei kivääriä saa hangata muulla kuin tappuroilla, vaatteella tai pehmeällä puulla — ja juuri sitä julistaissaan salaa jakelivat miehistölle hyvin ottavata puhdistuspumaadaa.
Ryhänen ei ollut oikein hyvä ampuja milloinkaan. Mutta eräänä kylmän koleana aamuna hän laski kaikki luotinsa "isänmaan poveen." Oli saanut kauemman aikaa odottaa vuoroaan, metsänrinnassa värjötellyt ja salaisin puolin tupakoinut. Pahasti tutisivat kintut tähdätessä, ja kivääri tietysti myös vapisi. Kapteeni sanoi nuhtelevalla äänellä:
"Ryhänenkin juapi yäkauret ja elää huanosti; sitte kohmelossa tärisee."
"Ei, herra kapteeni, mutta minulla on vaan yhdet housut", selitti
Ryhänen, ja laukasi taas. Luoti raapasi muutaman sylen päässä maahan.