"Miehen minä kyllä voin tuntea. Mutta parempi on, jos hän itse ilmoittaa itsensä ja astuu ulos rivistä."
Helppo se mies olikin tuntea, sillä kukas muu astuu esiin kuin Mikko Annaliisan poika Korpelainen. Pettymys, häpeä ja viha näyttivät hänessä taistelevan ylivallasta, kun sitte kapteeni omalla mehevällä tavallaan jutteli tämän tapauksen johdosta yhtä ja toista sekä kokoontuneelle komppanialle yhteisesti että hänelle erikseen.
Rahansa ja kellonsa hän sai takasin, mutta äskeinen hyvä mieli oli mennyt.
Iltapäivällä tuotiin Korpelainen kantamalla välskärin luokse. Oli puita pilkkoessaan lyönyt jalkaansa, enimmät vasemman jalan varpaat poikki. "Vahingossa" tietysti. Mutta kun tarkemmin katsottiin, nähtiin oikeassakin saappaassa kirveen haava; sukka oli myös puhki, vaan jalassa ei muuta kuin pieni punainen naarmu.
Loppuajan sai Korpelainen maata sairashuoneessa. Sitte tuli asiasta sotaoikeus ja vankila. Kaikki siitä syystä, ettei ensi yrityksellä arvannut sitä kruunun saapasnahkaa niin kovin vahvaksi.
KIISTA KAHDESTA KOIRASTA.
Ahonen oli ollut luutnantin kanssa lomalla. Olivat jo palanneet ja istuivat sillan kaiteilla, odotellen iltahuutoa. Vähä poskemmassa oli toisia lomalta tulevia reserviläisiä.
Silta oli virran yli kaupungin laidassa. Virta ei ollut Koljonvirta eikä silta Virransilta, vaan kuitenkin vanha tappelupaikka, joka muistutti sotamiestä hänen jalosta kutsumuksestaan, niinkuin Ahonen tahtoi sen sanoa. Kaupungin koirat siinä keväisin taistelivat maalaisveljiänsä vastaan.
Kaunis näköala myötävirtaa: lehteviä vaaroja, ruohoisia niemiä, takalikolla järven selkä, sivulta nousi jylhä salomaa, ja taivaanrantaa vasten painelivat toisiaan siintävät harjanteet.
Mutta luutnantin silmä seurasi sillan tienoille kokoontuneita kaupungin koiria. Jos siinä oli joutavia rakkeja, oli eräitä hyvännäköisiä jahtikoiriakin. Pitivät silmällä kaupungin porttia, josta vähänväliä joku pörhökarvainen maan musti yritti pujahtaa kaupunkilaisten seurustelupiiriin. Vuodenaika oli taivuttanut heidänkin suljetun sydämensä etsimään suurempia huvitilaisuuksia. Portin takana vääjäilivät, häntä koipien välissä, syvästi mietiskellen, miksi rakkaus asuu juuri seuraelämässä, huvimatkoissa, vene- ja rekiretkissä.