"Voi taatto taivahinen, pilven päällinen Jumala, mikä nyt meitä auttaa, kun tuolta tulee vihollisia, ja meillä ei ole aseita mukanamme," huokasi Taneli, nähtyään nämä tulevan vastaansa.
"Tulkoon vain, mutta ei peljätä," vastasi Juho, vilkaisten terävästi veljeensä.
"Eipä suinkaan, mutta hypätään kuitenkin metsään, saadaksemme sieltä parempaa tilaisuutta karata heidän päällensä, ja kun he tulevat meitä hakemaan, niin ehkä hajoutuvatkin meitä hakeissaan, jos piillään vähän etäämmälle."
Niin kävikin. Kun viholliset näkivät Juhon ja Tanelin pakenevan tiheään metsään, niin he hajautuivat heitä hakiessaan.
Ison kiven takana olivat veljekset, kun useita vihollisia osui sinne menemään, tietämättä heidän juuri siellä olevan.
Äkkiarvaamatta karkasivat nämä kuin karhut vihollisten päälle, sivaltaen kumpikin heidän käsistänsä pyssyn ja siinä silmänräpäyksessä ruhjoivat niillä monta vihollista murskaksi, sillä useimmat koko joukosta kaatuivat urhojemme iskuista, ja loput pääsivät käpälämäkeen.
"Se kivi oli meille suurena etuna, sillä sen takaa eivät he meitä keksineet, ennenkuin saivat tuliset tervehdykset," sanoi Taneli.
"Niin olikin," myönsi Juho, "mutta mieskyky siinä työn teki kumminkin."
"Mitäs siitä puhutaankaan … voima ja urhoushan on pääasia sankareilla. Ja olisipa oikein hauskaa mennä isommin joukoin noitten riivatuitten kanssa ottelemaan, mutta perhanakos senkään tietää, koska heitä tulee tänne. On paha sekin, kun ei ole varjelemassa kotipaikkaansa."
"Niin onkin; kyllä minunkin mieleni tekee siihen, missä saisi noita konnia tuhansittain surmata, mutta heitä voisi tulla tänne tuhojaan tekemään sillä aikaa, kun oltaisiin muualla."