Hyvällä tuulella tulivat urhomme pappilaan ja luulivat itsensä kokonaan voittamattomaksi.
VI.
Heinäniityllä.
Oltiin heinäkuussa 1714. Savossa ja Satakunnassa, jopa etelä-Pohjanmaallakin vilisi vihollisia, mutta Keuruulla ei niitä nyt juuri ollut. Urhomme, Juho ja Taneli Herpman, miestensä kanssa karkoittivat pois ne viholliset, mitä heitä tänne tuli, ja saivat monta kovaa heidän kanssansa kokea. Mutta sitä vastaan olivat he näistä paljon hyötyneetkin, sillä heiltä saatiin suuria aineellisiakin saaliita. Nyt kun oli täällä rauha, niin ihmiset tekivät omia tehtäviään, varsinkin maan työtä, jotka siihen kykenivät.
Pitkän sadeajan loputtua oli nyt taivas pilvetöin. Aurinko yleni majestetillisesti säteillen taivaan rannalle, ja tuuli henkäili lauhkeasti. — Nythän näytti tulevan sopiva ilma heinänteolle, jota juuri aiottiin alkaa. Hyvällä tuulella ollen hymyili nyt tuo muuten jörö ja harvapuheinen Ampialan isäntäkin. Tarkastaessaan taivaan merkkejä, tuli hän siihen päätökseen, että sade on mennyt pidemmäksi aikaa ohi, ja nythän siis sopii tehdä myöhään jääneitä talouden töitäkin. Tätä aprikoidessaan näki hän tyttärensä, Maijan, tulevan piika Leenan kanssa lehmitarhasta, maitoastiata kantaen. Harvapuheinen isäntä ilmoitti nyt lyhyesti ajatuksensa tyttärelleen, sanoen:
"Laitappa ruokaa pöydälle ja evästä konttiin, jotta syödään ja lähdetään heinään sydänmaan niitylle."
"Kyllä, isäni," vastasi Maija, ja läksi toimeen. Pian olikin ruokaa pöydällä, johon syömään astui isäntä renkineen ja kahden poikansa kera, jolloin Leena suori istuimia pöytään tulijoille.
Väki istui syömään, jota tehdessä ei paljon mitään puhuttu. — Vihdoin katkaisi vaitiolon Maija, kysyen isältään:
"Mitähän lienee tuo tauti maailmassa, johon kuuluu niin monta ihmistä äkkiä kuolevan?"
"Mitäpäs se muuta lienee kuin ruttoa." vastasi isäntä. "Ja tottapa täällä maailmassa lienee niin paljon pahuutta, että sitä täytyy Jumalan rankaiseman sodalla, nälällä ja taudin kovuudella."