Kun kaikki olivat syöneet tarpeeksi, lähdettiin hoppuisasti tielle, sillä isäntä näytti olevan kiireissään.
Niitylle päästyä alkoi innokas niittäminen. Jopa oli koko niitty niitettynä, ennenkuin päivä tuskin ennätti puoliväliinkään. Ja siitä oli isäntä niin hyvillään, että päivälliseltä päästyä virkkoi:
"Nyt saamme levähtää heinän kuivaessa, koska sen hyvin olemme ansainneet."
Isäntä heittihe ladon eteen niitylle pitkäksensä. Maija otti puukon käteensä ja meni Martan kanssa metsään. Jaakko nukkui tapansa mukaan latoon, kontti päänsä alla. Leena istahti ladon kynnykselle, johon myös Mattikin laskeusi.
Tuokion kuluttua otti Matti Leenan käteen kiinni, ja pyysi häntä tulemaan kanssansa kävelemään. Ja niin menivät he niityn poikki kulkevan puron reunalle sekä istuivat ison pajupensaan siimekseen, jossa Matti hetkisen äänettömyyden perästä puhkesi puhumaan:
"Minun sieluni silmissä näyttää meidän rakkautemme jo olevan siksi tuleentunut, että me ehkä voimme antaa itsemme tulla sidotuksi kirkon siteellä ikuisen liiton yhteyteen."
"Niinhän nyt toki," myönsi Leena hymyillen ja salli Matin likistää häntä rintaansa.
Heidän syleilemisensä kuitenkin pian keskeyttivät Maija ja Martta, jotka tulivat siihen metsästä, tuoden virsutuohta ja pesuhuosioita muassaan.
"Noinko kujeellista se lempi onkin?" kysäsi Maija ivallisesti, tuon syleilyn nähtyään, sillä hän ei ollut vielä kokenut lemmenjumalan oikkuja.
"Niin; mutta tämä älköön olko tästä lähin enää kenenkään ivan esineenä," vastasi Matti, ja läksi menemään latoa kohden, missä toiset jo hankkivat mennäkseen heiniä haravoimaan.