Ilta tuli; heinät olivat jo kaikki koossa, isoin osa ladossa ja tuoreimmat niityllä rukoloissa.
Jopa ollaan kotona Ampialan talossa. Iltaisen syötyä ilmoitti Matti äskenpäättämän naima-aikeensa. Isäntä oli tuohon suopuisa ja lupasi kustantaa häät syksyn tultua köyrinjuhlan yhteydessä näille uskollisille palvelijoillensa.
VII.
Hääpidot ja Köyrinjuhla.
Köyrijuhlan aamu on valjennut. Aurinko on noussut, jonka häikäisevässä valossa lumikuurassa oleva metsä ja hienolla, vaaleanhohtoisella lumivaipalla verhottu maa kimalteli niin kauniisti, että näytti ikäänkuin luontokin olisi pukeutunut juhlapukuun.
Keurun seurakunnan kirkkoherra, Herpman, istui nyt kamarissaan syviin ajatuksiin vaipuneena, ehkä miettien päivän saarnaansa ja uneksien synkkiä haaveita siitä ankarasta melskeestä, joka nyt raivosi maassamme. Hänen näin istuissaan aukeni ovi, ja sisään astui nuori neiti, mainiten "hyvää huomenta" soreasti sointuvalla äänellä.
"Jumala antakoon!" äännähti kirkkoherra, heräten ajatuksistaan ja nähden tyttärensä, Marian, olevan edessään. Hän hymyili nyt hellimmän liikutuksen tunteilla, silmäillessään lastaan, jota hän rakasti ennen kaikkia ja jota hän hellästi kohteli. Eikä hän suotta Mariata niin hyväillytkään, sillä tämä oli puhdasluontoinen ja muutoin kaunis sekä suloinen tyttö. Hänen kirkkaat ja sinertävät silmänsä olivat, kuten isänsä sanoi, perintö äitivainajaltaan, jonka kuolema oli jättänyt kirkkoherralle ikävän ja kaipauksen muiston.
"Mahtaisinkohan, isä, päästä kanssanne tänä iltana Ampialaan pitoihin?" kysyi Maria isältään, lapsellisesti myhäillen.
"Käy vaan; mutta tiedätkö, aikovatko kaikki veljesi mennä sinne?" kysyi kirkkoherra, oikaisten istumisesta kasaan painunutta vartaloaan.
"Minä menen kysymään," vastasi Maria, ja riensi veljiensä asuntoon pihan toiselle puolelle.