Yön hiljaisuudessa piirittivät viholliset talon joka taholta. Useoita hiipi heistä hiljaa pirtin etehiseen, josta löysivät urhojemme aseet ja näkivät oven raosta heidän pirtissä olevan. Toisia vihollisista meni saunan ovelle, jonka kynnykselle he tähtäsivät kuusi ladattua kivääriä, uhkauksella, että "joka aikoo tulla ulos ja vastustaa, se ammutaan heti hengettömäksi."
Mitä ajatteli nyt meidän mainio Mattimme? Hän tuli tuskiinsa: Hän tulehtui ja väliin hikoili, ikäänkuin siitä häpeän tuskasta, kun ei saanut tilaisuutta rynnätä ryssien päälle; sillä siitä esti häntä äsken vihitty puolisonsa, Leena. Hän likisti Mattia kaulasta ja rukoili Jumalan nimen kautta, ettei tuon hellästi rakastetun miehensä pitänyt menemän tapattamaan itseänsä vihollisilla.
Oli kuitenkin se onni, ettei koko venäläisjoukossa ollut niitä vihollisia, jotka olivat ennen Matin kanssa taistelleet ja siitä kostoa hänelle nyt hankkineet. Nämät venäläiset ei, näet, tietäneetkään Matista eikä hänen seikkailuistansa mitään. He vaan vainosivat Herpmanin poikia, joiden päästä oli luvattu Venäjällä 50 ruplaa, koska he olivat tehneet venäläisille niin paljon pahaa.
Edellä mainittu noita, "Kuuliais-Tapani," oli laittanut hopeanapin luodin asemasta pyssyyn, sillä se oli jo entuudeltaan tietty, ettei muka moisiin urhoihin lyijy pystyisi, jolla pyssyllä nyt mokoma noita ampui raollaan olevasta oven aukiomasta pankolla makaavata Juhoa, sillä seurauksella, että ammutun sisälmykset tulivat vatsasta ulos.
"Jo venäläisen koira, p….le, puri!" kiljahti Juho, ja hyppäsi, sisälmykset kädessä, ulos, jolloin potki jaloillaan vielä monta venäläistä kumoon, ennenkuin heitti henkensä.
Samalla kertaa kun Juhon onnettomuus oli tapahtunut, riensi Tanelikin etehiseen, jossa tapaili aseitaan, vaan kun ei niitä ollut, sivalsi hän jonkun venäläisen vyöltä väkipuukon tuppineen ja rupesi sillä lyömään vihollisia, huutaen tovereitansa apuun, vaan kun ei hän saanutkaan apua ja näki mahdottomaksi tapella ylivoimaa vastaan, niin kiipesi hän katolle, kaiketikin koska viholliset häntä niin rajusti ahdistivat, ettei ollut enään tilaisuutta muuallekaan pakoon päästä.
Eipä aikaakaan kun ampui hänenkin tuo kirottu Kuuliais-Tapani, samoinkuin Juhonkin, noidutulla pyssyllä.
Vihollisten vimma oli hirveä; he tietysti tahtoivat polttaakin koko talon, koska olivat tehneet pirtin permannolle tulen, mutta takassa oleva unilukkari valutti sieltä multaa äsken kaivamistaan lävistä valkeaan, että se tukehtui.
Miten kamalata olikaan nyt tuo meteli kirkkoherran ja hänen jälelle jääneiden lapsiensa mielestä. Oi, sitä Maria-neidin surkeutta ja valitusta, nähdessään moisen kauhun! Hän oli pyörtymäisillään ja vaipui kalman kalpeana isänsä syliin — syliin joka myöskin vapisi hirmusta ja pelon tuskasta. Kuitenkin koetti isä tukea ja lohduttaa rakastettua lastaan, vaikka ankara epäilys ja kauhu raivosi omassakin povessaan.
Yhtäkkiä syökseytyi vihollisia tämäkin huone täyteen, ja he ottivat vangiksi kirkkoherran sekä hänen tyttärensä ja nuorimman pojan, Anteron, joka koetti tehdä vähän vastarintaan, mutta se oli mahdotonta ylivaltaa vastaan.