VIII.
Jälkimuistoja.
Mitä miettivät nyt Keurulaiset tuon edellämainitun tapauksen johdosta? Koko seurakunnalle tuli sillä kertaa papin puute, ja sitä paitsi jätti se jälkeensä katkeruutta sekä surullisen ikäviä muistoja. Kirkkoherra Herpman oli silloin leski, joten ei jäänyt Keuruulle häneltä vaimoa eikä eloon jääneitä lapsia.
"Voi sentään! kuinka onnetoin oli se hetki, jolloin rupesin Juhon vaimoksi," huokasi pappilassa eräs nainen, kuultuaan moisen tapahtuman Ampialasta. "Olisi ollut parasta Juholle niinkuin Tanelillekin olla erillään venäläisten omasta … sitä minä heille jo sanoin monta kertaa … olisihan sitten jäänyt tuommoinen onnettomuus tulematta. Pahuudella on paha palkka täällä ajassakin, mitä sitten ijankaikkisuudessa… Mutta ei muista ihmisparka sitä eläissään maailman synnissä. Armahtakoon kuitenkin suuri Jumala noita onnettomia, niin myös minuakin!"
Tämä näin vaikeroiva nainen oli Juho Herpmanin nuori vaimo, Anna. Hän sai surun sydämeensä ja tuli painavaan mielen vaivaan. Alituisesti nähtiin hän, silmät vetisenä, syvään hartauteen vaipuneena ja kuultiin tuon tuostakin huokaavan: "Ah, armahda, Jumala, noita onnettomia, niin myös minuakin!"
Sitäpaitsi oli pappilassa eräs toinenkin nainen, piika Liisa, joka myöskään ei ollut ihan iloisella mielellä. Hänkin vaikeroi:
"Oi, onnettomuutta, millekä kohdalle minäkin jäin! Eipä olisi pitänyt niin paljon antautumani Tanelin tahdolle… Minnekä nyt joudun? Minnekkä pääni kallistan?"
"Mitäpä häntä huolit niin suuresti surra," lohdutti Uoti-renki, joka oli toisia rauhallisempi; "kyllähän Luoja murheen pitää sinustakin … ja kelläpä ei täällä matoisessa maailmassa pahuutta ja vastoinkäymisiä ole."
Nämät jälelle jääneet henkilöt, nimittäin Juhon leski, Anna, palvelioitten kanssa pitivät yhden vuoden vielä taloutta pappilassa, vaan sitten muuttivat he mikä minnekin.
Mutta Uoti renki, hänpä ei lähtenytkään pappilasta pois juuri "niinkuin varpunen ohran päästä;" hänellä oli täällä joitakin salaperäisiä puuhia ja viivykkeitä. Hän oli usein liikkeessä öilläkin, kartellen kaikkien näkemistä. Muutamana iltana, kun muut rupesivat levolle, läksi hän, rautalapio kädessä, kirkkokankaalle, ollen omituisissa aikeissaan ja puhuen puoliääneen itsekseen: