"No, nythän on niin yösydän, ettei kukaan nähne, vaikka otankin sen aarteen, josta ei tiedä muut kuin minä ja Jumala. Otan kun otankin … mitäpä syntiä siitä minulle tulee, ja mitäpä se siellä maassakaan tekee, minä käytän sitä hyväkseni… Mutta peijakas, mikä se on?… Ah, Tuima-Jussi…"
Tuima-Jussi tulee ja laulaa:
"Napualla tappelussa,
Suuressa veritaistelussa,
Suomen urhot sutki noita
Ryssän sotarutjakoita."
"Kas sitä, siin' on mies, joka kulkee yöstämöimässä," sanoi Uoti, Jussin lähestyttyä.
"Entä itse… Kappas, kun kattila pataa soimaa," vastasi Jussi ivallisesti.
"Tätähän minä vain ha'in pappilan lapiota, joka minulta jäi kerran metsään. Mutta mitäs kuuluu sinun sotaretkillesi, sitä nyt saan kysyä."
"Mitäpä sinne kuuluu muuta kuin kovuutta ja kurjuutta; vaikken minä sitä aavistanut, vaan kun sotajoukot pakenivat Pohjan perille, niin heitin minäkin "sissit" sinne, ja tulin levähtämään monesta raskaasta vaivasta."
"Olit siis kovalla?" jatkoi Uoti uteliaisuudella.
"Vai olinko?… kun tietäisit, kuinka kovalla oltiin Kivekkään joukossa, ja kuinka monta kuumaa saunaa olenkaan saanut kylpeä; mutta ei siitä huoli hurja poika … ei huoli, vaikka henki ja veri menisi … pois maata polttamasta, pois kansaa kiduttamasta pitää viholliset karkoitettaman, ja ne piru vieköön!" saarnasi Jussi ja läksi astumaan Lapinsillalle päin.
"Hyvä, ettäs menetkin pois, sinä hulluttelija, että saan tehdä tehtäväni," ajatteli Uoti, katsoen menevätä. Ja hetken seisottuaan siinä, läksi hänkin kävelemään päinvastaista suuntaa, mentyään tien oheen männikköön, jossa vähän aikaa tirkisteltyään alkoi ruveta lapiollaan maata kaivamaan. "Rops, rops," sanoi santaläjät, sinkoillen kaivajan lapiosta kanervikkoon.