Samasta syystä lienee aikoinaan palvottu pihlajaa, koska siinä juuri marjat olivat kaikista pyhimmät. "Pihlaja elättää" on vielä sananpartena Norjassa.
Että Suomessa myös tuomen ja katajan pyhyys on ollut jossakin suhteessa niiden marjoihin, osoittanevat Sääksmäen Ritvalan Helkavirsien loppusäkeet:
Siihen kasvoi tuomu kaunis, tuomuhun hyvä hedelmä: karkasi kataja kaunis, katajahan kaunis marja. Joka siitä oksan otti, se otti ikäisen onnen, joka siitä lehvän leikkas, se leikkas ikäisen lemmen.
Tuomenmarjat mainitaan muutamassa taiassakin. Jos rupeaa oikein paha mieli vainoamaan, niin poistuu se, kun syö sokerivedessä paistettuja tuomenmarjoja. "Tuomi on hyvä puu", selitetään toisessa kirjaanpanossa, "se tekee hellän, mieluisan mielialan".
Muista kasveista kuin puista ovat nimenomaan viljelyskelpoiset tulleet uskonnollisen huomion esineiksi. Ravinnon pyhyyden tunne on vieläkin säilynyt siinä kunnioittavassa tavassa, jolla maalaiskansa pitelee leipää, "Jumalan viljaa".
Agricolan mainitsema karjalaisten jumala Rongoteus, joka "ruista antoi", on kauan kummitellut ilman vastinettansa kansanrunoissa. Vanhoissa käsikirjoituksissa kyllä tavattiin Siikasen luvussa säe: Rungkat ei vaan rukiit, mutta sitä ei ymmärretty enempää kuin v. 1885 muistiinpanemaani toisintoa: Runka tei vai rukiit, ennenkuin Eino Tikkanen E.J. Hyvärisen kokoelmista vuosilta 1906-7 löysi muodot: rukihinen Runkateira ja Runkoteivas, joiden avulla kävi helpoksi lukea yhteen: Runkateivahan rukihit. Tätä lukutapaa vahvistavat vielä väännökset: Ruki-Tehvanan eli -Tahvanan rukihit. Aikaisemmin olin Rongoteus nimeen yhdistänyt Hevosensynnyssä kerran esiintyvän Rukotivon.
Sanan jälkiosa teivas eli tivo on yhdistettävä muinaisislantilaiseen tivar "jumalat". Edellinen osa runka, runko eli ruko liittynee sanaan ruis, rukihin, joka niinikään on germanilainen laina.
"Ohran kasvun soi" Agricolan mukaan Pellon Pekko. Ganander mainitsee hänen suoneen hyvää vierrettä, jota sanottiin "pellon maidoksi" ja jonka nauttimista nimitettiin "Pellon Pekon maistamiseksi l. juomiseksi". Tätä karjalaisten jumalaa on norjalainen Magnus Olsen verrannut islantilaiseen Beyggvir eli Byggvir, joka oli viljavuudenjumalan Freyn palvelija ja jota merkitykseltään vastaa nykyisruotsin bjugg 'ohra'. Suomalainen Pekko edellyttää muinais-skandinaavilaista muotoa Beggwu.
Suurempi kuin muilla viljalajeilla on ohralla se ominaisuus, etteivät kaikki siemenet tule oraalle; varokeinoksi pannaan pohjois-Hämeessä puukko pellon syrjään, "ettei pellon Pekko söisi oraita".
Mahdollisesti kuuluu tänne myös Ohrankylvö-runossa kaskenkaatajana toimiva Pekka, Pikka eli Pikki sekä Siikasen puhuttelussa pari kertaa mainittu pellon Pekka. Sekä rukiin että ohran haltian esiintyminen juuri Siikasen eli Vihneen luvussa riippuu siitä, että silmään mennyt vihne piti saada nousemaan tahtaasen, joka oli tehty rukiisista ja ohraisista jauhoista.