Pellon Pekkoon yhdistettävä lienee vielä setukaisvirolaisten Peko.[42] Se oli vahasta tehty; toisen tiedon mukaan kolmivuotisen lapsen kokoinen kuva, toisen mukaan korkea kynttiläjalka, jonka alkuperäistä ainetta ei ympäri valetulta vahalta voinut eroittaa. Sitä säilytettiin vuorokylin ja -taloin vuosi kerrallaan kunkin Pekon osallisen viljalaarissa. Jyrin päivän yönä se 2-4 miehen kantamana vietiin kylästä toiseen uuden hoitajansa luo. Tämän oli velvollisuus valmistaa helluntaiksi Pekolle pidot. Niitä varten veivät Pekon kumartajat hyvissä ajoissa ohria, joista Pekon isäntä keitti juhlaoluen. Helluntaipäivän aattona auringon laskettua tulivat kaikki koolle. Jokainen toi mukanaan munan ja leivän annettavaksi isännälle sekä itseään varten toisen leivän ynnä astiassa maitoa. Kokoushuoneita piti varata kaksi. Kun toisessa oli nautittu isännän tarjooma ateria, mentiin toiseen, jonka nurkassa olutammeen päällä seisoi Pekko siihen kiinnitettyine palavine tuohuksineen. Nurkan kahden puolen pitkin seiniä oli asetettu riviin astiat ja samoin leivokset; niihinkin oli kiinnitetty palavia tuohuksia. Polvistuvien etupäähän asettuivat juhlamenojen johtaja ja hänen apulaisensa. Kun kukin oli omasta puolestaan rukoillut, nosti johtaja jokaisen astiasta kupposella olutta ja laski takaisin rukoillen omistajalle ja hänen perheelleen siunausta pyhältä Iljalta. Sitten ruvettiin juomaan olutta sekä syömään omia eväitään. Syötyä jälleen kukin rukoili omia tarpeitaan. Viimein aamun valjetessa laulettiin yhteinen rukous rakeita vastaan. Ruuantähteet jaettiin köyhille. Mitä tuohuksista jäi jäljelle, lisättiin Pekon päälle. Kuta enemmän vahaa kokoontui, sitä suotuisampi tuli kesä.
Toisen tiedon mukaan Pekon kumartajat kokoontuivat auringon laskettua eväslaukut selässä Pekon hoitajan luokse, joka oli huolellisesti sulkenut akkunat ja sytyttänyt kattolampun palamaan. Tämä läksi lakana kädessä kahden miehen seuraamana, joista toinen piteli lyhtyä, toinen availi ovia, Pekkoa noutamaan; nosti sen viljalaarista, kääri lakanaan, kantoi sylissään tupaan ja asetti lampun alle. Kaikki istahtivat piiriin seljin Pekon kuvaan ja alkoivat syödä kukin laukustaan. Syötyä nousivat seisaalleen kääntymättä vieläkään Pekon puoleen ja sulkivat eväslaukkunsa. Sitten marssivat Pekon ympäri yhdeksän kertaa laulaen:
Peko meidän Jumalamme, kaitse meidän karjaistamme, hoitele hevosiamme, varjele myös viljaistamme lumirännältä, rakeilta
Jätettyään Pekon yksin tupaan astuivat miehet ulkosalle alkaen urheilla ja vallotella. Joka siinä ensimäisen verihaavan sai, ilmoitti jylisevällä äänellä verta tulleen, minkä jälkeen kaikki riensivät häntä tervehtimään seuraavan vuoden Pekonhoitajana. Uuden isännän laariin vietiin Pekonkuva vielä samana yönä pimeässä.
Esitetty keväinen miesten juhla vietettiin viimeistä kertaa v. 1908. Sitä paitsi muisteltiin syksyllä viljanleikkuun jälkeen naisten kulkeneen miehenvaatteisiin pukeutuneina "Pekon kerjäläisinä" Pekon osakkaiden luona, keräten rahaa, voita, vaatetta y.m. Kaikki ruokavarat koottiin yhteen, rahoilla ostettiin viinaa ja pidettiin koko yön kestävä juhla, josta kuitenkin puuttui itse Pekon näkyväinen läsnäolo.
Pekkoa vastaavan skandinaavilaisen Byggvir jumalan puoliso Beyla on selitetty merkitsevän papua. Suomalaisetkin ovat papua samoin kuin hernettä pyhittäneet käsittäen, että ne olivat vainajain mieliruokaa.
Papu- tai hernerokka on jo mainittu hautajaisaterian olennaisena osana. Myös kekriruokiin kuuluivat pavut tai herneet, joista ensimäiset isäntä pöydän päässä istuessaan heitti uunille. Vainajain sijaisina kuljeksivat kekrinkiertäjät vaativat papuapposia. Jouluna taas voi nähdä henget karkeloimassa, jos viisiherneisestä palosta poisti herneet niin varovasti, ettei kuori särkynyt, ja palon läpi katsoi piilopaikasta kenenkään näkemättä. Ensimäisenä kylvöpäivänä, jolloin joulusäästöjä, suolattua lehmänjalkaa ynnä leipää, syötiin ja viinaa juotiin, ei saanut kylvää muuta kuin hernettä. Vasta poikinutta lehmää lypsäessä pantiin yhdeksän pavunjyvää raintaan. Kun ensi kerran vetäisi, piti sanoa: "tuo maitosi Manalta"; toisella kertaa: "voisi tuo Tuonelasta", kolmannella: "piimäsi pitäjähältä" ja neljännellä: "jopa tuo tuopi".
Pavun ja herneen suhdetta vainajauskoon valaisevat vielä ne taiat, joissa papu tai herne on kuolleen pääkallossa idätetty. Siitä kasvaneita papuja tai herneitä pitämällä suussaan näki "pikku äijiä" milloin halusi, ja sai niiltä tietoja mitä tahtoi; sillä keinoin myös itse tekeytyi näkymättömäksi.
Agricolan luettelemista jumaluusolennoista Egres "herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi".
Aivan viimeaikoina on sekä Suomen itä-Karjalassa että Venäjän Karjalassa tavattu nimi Ägröi, Ägräs eli Äkrässie. Tavallisesti sen edellä käy mainesana pyhä;[43] myös Ägröi kuningas mainitaan. Tällä nimellä sanotaan erikoisennäköistä naurista, joka on muodostunut kahdesta toisiinsa niin kiinni kasvaneesta, että niiden välillä on vain ohukainen seinämä: sittemmin on sama nimitys yhtäläiselle perunallekin siirtynyt. Mainitunlainen nauris oli olkapäillä tai kontissa yksinään kannettava nauriskuoppaan. Matkalla langettiin kolme, jopa kymmenen kertaa polvilleen tai pitkälleen ikäänkuin raskaan taakan alle uupuvinaan, joka kerralla hokien: "en voi kantaa, Pyh'-Ägröi, syöttäjä, oh miten on jykeä". Kuopan luona luettiin rukouksia: