Ruotsin ja Norjan Lapissa on katsominen viinaan, johon syntyvistä helmistä pitäisi nähdä kaikenlaisia kuvia, sangen yleinen. Voisi siis ajatella ainakin sikäläisten suomalaisten tai suomalaistuneitten asukkaitten tämän taidon lainanneen tai perineen lappalaisilta.
Lappalaiset ovat kuitenkin tämän tiedustelukeinon aikoinaan oppineet skandinaaveilta. Esim. Tanskassa tiedetään katsotun vesiastiaan, jotta saataisiin nähdä varas.
Myös suomalaiset ovat veteen katsomisen voineet omistaa suorastaan ruotsalaisilta. Inkeriläinen arpoja, joka katsoo varkaita vedestä, on voinut venäläisiltä oppia tämän taidon, joka samoin kuin seulalla arpominen oli muinais-Kreikassa tunnettu oppisanoina vieläkin käytetyin nimityksin koskinomanteia ja hydromanteia.
Muutamista muista arpomistavoista tulee myöhemmin puhe. Tässä on vielä mainittava pelkillä sanoilla arvoitteleminen. Sairaan luokse kutsuttuna tietäjä ryyppäsi viinaa, että tuli vähän päihinsä. Sitten alkoi loitsia:
Mist' on pulma puuttununna, taudin alku tarttununna? Onko kuollehen koista, satamalkosen majasta, tuhatlauan tutkaimesta? — Vaiko vienosta ve'estä lummekorjuhun koista, limaparran liepehestä? Vai korven kuulusta koista, salokaaren kainalosta? Vaiko kiihtynyt kiroista, pantuna pahain sanoista?
Hän niinmuodoin luettelee neljä taudin lajia: kalman, vesihiiden, metsännenän ja kirot. Mitä mainitessa hänellä luonto ja veret liikkuivat, sen taudin hän arvasi olevan sairaassa. Tämä lienee kuitenkin vain tilapäinen sekamuoto alkuperäisintä henkien välitöntä vaikutusta ja tiedustelua arpojan omien hermojen välityksellä sekä kolmanteen kehitysasteeseen kuuluvaa sanoin loitsimista.
Viimeksimainitun asteen tunnusmerkkinä on usko itse sanojen sekä sisällyksestä että muodosta riippuvaan voimaan. Loitsujen kaavoihin ajatellaan kerta kaikkiaan sisältyvän yliluonnollisen ilmoituksen, niin että ne semmoisinaan vuorostaan vaikuttavat henkimaailmaan.
Vanhinta kantaa edustava ostjakkilainen tai lappalainen noita on rumpua lyödessään kiihottautumisen apukeinona voinut käyttää myös jonkinlaista laulua, tilapäärunoilun tapaista. Mutta vakinaisia loitsukaavoja he eivät ole tarvinneet. Poikkeuksena, joka sääntöä vain vahvistaa, ovat lappalaisen Vinturi nimisen henkilön Jukkasjärvellä esittämät Raudansanat, jotka ovat ilmeisesti suomalaisilta opitut, sen jälkeen kuin mainittu metalli tuli lappalaisillakin käytäntöön. Sama lienee laita muutamain Ruijassa tavatuiksi mainittujen, norjalaisia loitsulukuja muistuttavien rukouksien. Näitä luettiin aaltojen asettamiseksi merellä, jolla lappalaiset eivät ole alkuansa liikkuneet, viinaan katsomisen yhteydessä, joka on vierasperäinen arpomistapa, sekä käyttäessä ketunrautoja.
Perman ja Wolgan heimojen suorasanaiset loitsuluvut ovat todistettavasti kristillisaikaista venäläistä lainaa. Sama on laita Aunuksen vepsäläisiltä muistiin pantujen taikasanojen sekä niiden liyginkielisten, joita V.J. Sreznevskijn löytämä vanha käsikirjoitus 1600-luvulta sisältää.
Toiselta puolen ovat virolaisten loitsut, milloin eivät ole verrattain myöhään Inkerin puolelta kulkeutuneita suomalaisia, kuten niiden kielestä usein selvästi näkyy, sisällöltään kristillisiä ja alkuperältään germanilaisia.