Paitsi skandinaavilaisilla ovat suomalaiset käärmeenpalvonnan voineet tavata sekä liettualaisilla että slaavilaisilla naapureilla. Muista indoeurooppalaisista kansoista mainittakoon, että roomalaiset pyhittivät elättikäärmeen kodinhaltialle ja että kreikkalaisten oli tapana kuvata vainajansielu käärmeeksi.
Myös linnut on mainittu vainajain edustajina haudalla vietetyissä muistajaisissa. Jos kuolevan ääreen kirkonväki ilmestyi lintuina, niin se pidettiin autuaan kuoleman merkkinä, mutta onnettoman, jos käärmeinä. Niinikään metsänhaltian on mainittu näyttäytyvän linnun muodossa. Kun pyhänä metsästäessä sattui semmoinen lintu, joka ei kuollut vaikka kuinka ampui, niin se oli metsänhaltia. Murhatapauksien aikana metsänhaltia ilmestyi korppina.
Vesilintu taas samoin kuin puista vesipaju liittyy vedenhaltiaan: niinikään imettäväisistä vedessä elävät: vesimyyrä, majava ja hylje. Merinorpasta mainitaan, että se on merenhaltian likimmäisiä käskyläisiä.
Kotieläiminä kissa ja koira soveltuivat paraiten kodinhaltiain edustajiksi, vaikka joskus metsänhaltiakin niiden haahmossa näyttäytyi.
Metsänelävistä villipeura Venäjän Karjalassa yhdistetään metsänväkeen. Sitä, jolle oli syötetty peuran aivoja, tuli metsänväki vaivaamaan, niin että aina heräsi, kun vain yritti nukkumaan, ja näki tuntematonta väkeä unissaan.
Ennen muita kuitenkin edustaa metsänhaltiaa karhu. Metsänpitäjäksi karhua toisinaan sanotaankin. Karhun nimitykset mönnikäinen ja kouko osoittavat, että karhua on pidetty vainajan ilmestymismuotona.
Pelosta mainita karhua oikealla sanallaan johtuvat hänen monet kuvaimolliset nimensä: _metsänmies, metsällinen tai pelkästään _metsä, isommainen eli suuremmainen, mesikämmen ja kontio l. kontia 'kävelijä'.[46] Viimeksimainittu on itä-Suomessa tullut varsinaiseksi nimeksi karhulle, samoinkuin sudelle "hukka".
Kuvakielen käyttö ei ole ollut ainoastaan metsästäjille ominaista. Liiviläiset kalastajat merellä liikkuessaan karttoivat oikeita nimityksiä ja suosivat kuvannollisia. Inkerissä on uskottu, että vainajat keskenään käyttävät kuvakieltä eri käsitteitä mainitessaan.
Kauttaaltaan eläinten asema muinaissuomalaisten uskonnossa näkyy olleen riippuvainen niiden suhteesta inhimillisiin henkiolentoihin. Niinkin pieni eläin kuin täi ihmisen päässä on saanut vainajannimitykset kouko, kurko ja Virossa koll.
Erityisesti huomattava on vielä muutamain eläinten esiintyminen runoissa.