Gananderin tarustollisessa nimiluettelossa tavataan Käreitär, ketun emuu, jota pyydettiin kettua viritettyihin rautoihin kuljettamaan:
Käreitär kultavaimo, otas kullat kulppihisi, hopiat pikarihisi! — Nämä on kuulut Ruotsin kullat.
Nähtävästi lyhyempi muoto samaa nimeä on Käres, käärmehen emuu, josta Ganander ei sen enempää mainitse.
Kärehetär ja Käres ovat johdettavat sanasta kärki, joka merkitsee tikkaa ja on yleisesti tunnettu yhdistyksessä palokärki.
Tikka ja erityisesti palokärki esiintyvät usein metsästystaioissa, etenkin pyssyyn kohdistuvissa. Jos ampui tikan niin pyssy pilautui. Niinikään jos ampui palokärjen, pyssy sivuutti yhdeksän metsoa. Mutta toiselta puolen oli neuvottu lintumetsään mentyä ensimäiseksi ampumaan palokärki ja sen kulkkuperästä ottamaan — sillä sanottiin kaksi kieltä olevan — pieni kieli, josta oli laadittava pyssyyn tähtäin. Samoin piti metsämiehen ensin hankkia itselleen tikan kieli; kun sen ampui metsälle lähtiessä pyssyn piipun läpi, sitten oli hyvä metsäonni. Toiset eivät voineet pyssyä pilata, jos palokärjen kieli oli kätkettynä pyssyn tukkiin tai yleensä jossakin oli pyssyn luona. Pilattu pyssy taas parannettiin hankaamalla sen sisustaa palotikan nokalla tai ampumalla viisikantaan, joka oli piirretty tuoheen palokärjen kielellä.
Muutenkin kärkilintu esiintyy metsästäjän taioissa. Kun tikanpää oli metsämiehellä tuluksissa, niin hän kuuli koiran haukunnan tarkkaan, eikä eksynyt metsässä; sillä kun aina aamuisin suki koiran päätä, niin tämä oli luonnokkaampi ja otuksia hakemaan ahneempi. Missä vain tikka nokki, niin niiltä seuduin sai etsiä pyitä. Karhua kun kierrettiin, piti panna kolme palokärjen päätä kolmiväriseen kolmenkertaiseen villalankaan, jota oli vedettävä perässä ympäri kierroksen; silloin ei mennyt karhu kierroksesta pois, koska tiesi olevansa turvassa, kun palokärki, joka oli saman haltian joukkoon kuuluva,[49] oli kiertänyt. Ketunkannot (käpylaudat) oli paras tehdä sellaisesta puusta, johon tikat olivat takoneet koloja; niihin nousivat ketut hyvin.
Viimeksimainitussa esimerkissä tapaamme tikan eli kärjen nimenomaan ketun yhteydessä, samoinkuin Kärehettären olemme nähneet.
Karhurunoissa kuvattu Tapion torven soitto ja metsän piian pillin ääni ehdottomasti johtaa mieleen palokärjen kauas kuuluvan ja läpitunkevan äänen. Että metsänlinnun ääntä on ajateltu, varmentaa toisinto, jossa kotia lähenevät karhuntappajat kehottavat kuulemaan:
Salon soittajan sanoja, käpylinnun kälkytystä.
Haltiaeläimistä huomatuimman aseman runoissa on tunnetusti karhu saanut. Hän voi saada aivan samat nimityksetkin kuin metsänhaltia, kuten "metsän kultainen kuningas", jos on urosa, tai jos on emisä: "metsän ehkeä emäntä". Välistä nämä mainesanat samoissakin toisinnoissa tarkoittavat vuoroin metsänhaltiaa, vuoroin itse karhua.