Mutta huomattavinta on, että karhunpalvonta varsinaisesti kohdistuu tapettuun karhuun, siis vainajaan. Karhulle pidettiin "maahanpanijaiset niinkuin muulle ruumiille". Karhuntapossa ja -peijaisissa noudatetut menot ja esitetyt runot valaisevat siksi tärkeätä osaa kansamme muinaisista uskomuksista ja tavoista, että niille on erikoinen luku omistettava.
Karhunpeijaiset.
Vanhin kuvaus karhuntaposta ja -peijaisista on pohjois-Hämeestä 1660-luvulta, Väinö Salmisen äskettäin julkaisema. Toinen täydellinen esitys on etelä-Savosta, Gottlundin kirjaanpanema v. 1815. Vuodesta 1889 ovat Th. Schvindtin johtamat Muurahaiset laatineet puolitoistakymmentä selostusta karhunpeijaisista eri osissa maata. Sitä paitsi on yksityisiä seikkoja, etenkin runojen ohella, pitkin aikaa muistiin pantu. Ainoa silminnäkijän kertomus on Heikki Meriläisen Vienan läänistä vuodelta 1890. Vihdoin on v. 1913 V. Karvonen ottanut valokuvia muutamista kohtauksista, joita vanhat karhuntappajat muistin mukaan näyttelivät, tapetun karhun puutteessa käyttäen hirventaljaa. Näistä kaikista aineksista kokoamalla ja yhteensovittamalla voi luoda yleiskuvan, joka huolimatta yksityisten piirteitten mahdollisista paikallisista ja ajallisista rajoituksista antaa meille selvän ja seikkaperäisen käsityksen muinoin noudatetuista menoista.
Karhun makuupaikan sai tietoonsa unennäön kautta, joko kirkkomaan vainajain tai metsänhaltian välityksellä. "Karhu-unta" nähdäkseen oli nukuttava takanaan kirkkomaasta otettu ruumiin päänluu. Taikka oli muurahaispesän päälle vietävä lihapata ja siinä ikäänkuin keitettävä; ennestään kypsytetty liha oli sitten syötävä.
Karhua kierrettäessä oli monta taikaa tehtävä. Tärkeintä oli, ettei aivan umpeen kierretty, ainoastaan siksi, että näkyivät toisiinsa ne paikat, mistä lähdettiin kiertämään ja mihin lopetettiin. Silloin ei metsänhaltiakaan arvannut ajoissa varoittaa karhua. Vasta viimeisenä yönä kantoi karhulle haltiansa, joka sitä elätti, veripurtilon ruuaksi sen sijaan, kuin oli ennen tuonut mesipurtilon. Siitä karhu tiesi viimeisen päivänsä valjenneen eikä enää lähtenyt pesästään ajamatta liikkeelle.
Karhuntappoon aikovan oli pari päivää oltava pyhässä, ettei tehnyt mitään työtä, muuta kuin söi vahvasti pukeutuneena juhlavaatteisiin. Lähtöpäivänä oli noustava varhain, heitettävä juhlavaatteet pois ja päälle pantava nurinpäin arkivaatteet, jotka oli savustettu pohjapäreen valkealla. Ennen lähtöä syötiin vielä runsaasti raavaanlihaa, mutta ei muita ruokia. Viinapullosta, joka pantiin taskuun mukaan, otettiin ensimäiset ryypyt.
Kaikki karhuntappoon osalliset kokoontuivat sen luo, joka makuupaikan oli löytänyt. Pirtistä ulos lähdettäessä oli ovi otettava alasaranoista irti ja ovea lonkaamalla saranain puolelta mentävä ulos. Suksensa oli joka miehen kannettava pellon veräjälle asti. Veräjän kohdalla oli aidanvitsas keihäällä lyötävä alas, siinä myös turkin vasen hiha käännettävä nurin.
Kun oli tultu likelle kierrosta, tehtiin metsään tuli yhdeksästä puulajista. Tuli sytytettiin pohjoispuolelta petäjää otetun kolmen lastun avulla. Tulen ääressä syötiin, juotiin ja heitettiin sylipainia. Koirat, joita jo kotona oli kierretty teräaseella, ettei karhunhammas niihin pystyisi, savustettiin pihlajaisella varvulla pelon poistamiseksi. Keihäällä viskottiin rovio hajalle, ja miehet hyppäsivät läpi tulen.
Sitten muodostettiin ketju, niin että mies näki toisensa. Kun karhun makuupaikka oli löytynyt, mikä ilmoitettiin viheltämällä, tulivat kaikki koolle. Varmin kävi edellä kädessä kanki, jonka päässä oli risti, ja joka pesän suulle pistettynä esti uloshyökkäävän karhun liikkeitä. Sisään ei ollut lupa ampua, vaan oli manattava karhu nousemaan. Jos ei muuten herännyt, niin ammuttiin laukaus pesän suulle. Kun karhu tuli esille, ei saanut sanoa: "ampukaa!", vaan: "anna mennä!" Vanhempaan aikaan ei oltu ammuttukaan, vaan hiihdetty hangella karhu kiinni ja keihäällä vastatusten taistellen tapettu. Kaatunutta karhua oli kaikkien käteltävä sovinnon merkiksi.
Tällä kohden kertomukset eriävät sen mukaan, nyljettiinkö karhu metsässä vai kotona. Edellisessä tapauksessa oli tappopaikalle kiireesti tehtävä rovio. Ensiksi leikattiin karhulta "turparengas" ja pantiin johtajan kaulaan tai hatun ympärille, taikka sen joka ensimäisen murhaiskun oli antanut tai jonka pyssystä karhu oli saanut pahimman haavan. Tällä tempulla oli kiire, sillä sivullinen, joka sitä ennen tappopaikalle saapui, saattoi päästä saaliista osalliseksi. Siinä jo aljettiin taskumatista ryypätä "peijaisia karhulle" Sitten ruvettiin käpäliä nylkemään, jonka tehtyä koko karhu nyljettiin; nahka miteltiin vaaksoilla. Kun karhun rinta oli avattu, voideltiin karhun verellä mäntyyn risti ja ammuttiin siihen muutamia laukauksia. Niinikään otettiin sisälmyksistä perna ja kiinnitettiin kuudella pihlajaisella naulalla pienen laudan nenään, joka pantiin ääreen oksalle; siihen miehistä paras kerran ruutipanoksella ampui. Lihat paloiteltiin, että olisi helpompi kuljettaa kotiin. Karhua ei tuotu pihaan "raatelematta". Karhua raadellessa piti varsinkin nuorten karhuntappajain kahmalostaan ryyppiä karhun "leppää" (verta), sillä se karkaisi luontoa.