Karhunlihaa syödessä oli monta taikaa tehtävä. Aluksi pantiin arpaa siitä, kuka ensin sai maistaa karhurokkaa: sitä ennen ei keittäjäkään saanut makua tunnustella. Vatia, jossa pää oli, pyöritettiin mies mieheltä, kerran kukin viskaten. Karhunpyytäjäin päämies leikkasi veitsellä päästä korvan pois lausuen: "otan korvan ohdolta." Toinen kysyi: "minkä sinne sijaan panet?" — "Panen havun kolmikannan." Samoin puhein leikattiin toinen korva ja kärsä. Ei mitään luita saanut heittää alas pöydältä, vaan oli kaikki koottava vatiin. Karhun leukaluista otettiin irti torahampaat ja jaettiin miehiä myöten; pisin hammas pantiin isännän pöydän-kaappiin. Irroittaminen oli suoritettava paljain sormin, ja vielä parempi oli, jos sai loitsimalla hampaan irti.
Piispa Rothovius kertoo Turun yliopiston vihkijäisissä v. 1640 pitämässään saarnassa suomalaisten karhunpeijaisissa juoneen karhun maljan pimeässä sen pääkallosta sekä mörisseen karhun tapaan saadakseen menestystä vastaisuudessakin.
Aterian jälkeen oli karhun päänluu kaiken yötä pöydällä. Toisena aamuna se vietiin puuhun. Tätä kutsuttiin "kouvon päällisiksi" eli pelkästään "päällisiksi".
Karhun päänluun kuljettaminen toimitettiin ikäänkuin hääsaatossa. Edellä kulkivat sulhanen ja morsian rinnan, niiden jäljessä mies, jolla oli astiassa olutta, hänen perässään laulaja, sitten päävadin kantaja ja viimeksi muu väki. Toisessa kertomuksessa, missä ei sulhasesta eikä morsiamesta mainita, puhutaan karhun "kaasoista". Nämä määrättiin metsämiesten joukosta arpomalla siten, että leikattiin kolmesta eri leivästä kolme pientä kannikkaa, joita kukin sai heittää kädellään kolme kertaa pöydältä ylös; jos ne putosivat niin, että kasat tulivat alaspäin, ja sydän ylöspäin, pääsi heittäjä karhulle kaasoksi. Kunniakkain ja arvokkain toimi karhunpeijaisissa oli tämä "kaasoreissu".
Puu, johon karhun päänluu vietiin, piti olla honka ja iso. Sen mainitaan olleen isoin puu lähellä taloa, lähimpänä karhunkierroksen omistajan asuntoa, jopa pihallakin. Toisten tietojen mukaan mentiin metsään, vieläpä paikkaan, missä ei tiedetty ihmisten käyneen; siellä puu valittiin, sylillään mitaten kelpaisiko. Samoin kuin vainajalle, tehtiin puusta karsikko. Kunkin karhun päänluulle oli tehtävä eri karsikko, toisen tiedon mukaan käytettiin tähän tarkoitukseen aina samaa pitämyspuuta. Puuta karsiessa jätettiin pitkäksi yksi oksa, johon karhun päänluu silmänreiästä pujotettiin. Tämä voitiin myös ripustaa puuhun lyötyyn sälöön taikka naulaamalla kiinnittää. Toisinaan mainitaan puuta karsitun jättämällä ylimmäiset oksat, niin että huippuun syntyi tupsu; tämän alapuolelle sidottiin kallo puunrunkoon nauhalla. Karhunkallo täytettiin oluella, jota sen riippuessa reiistä alas tippui. Se miehistä, joka nousi puuhun, viskasi sieltä maahan vadin, jossa päänluut oli nostettu; jos pohja kävi ylöspäin, ei ollut hyvä enne; vaan jos sisus, silloin oli toivo saada kohta toinen karhu.
Sitten ammuttiin muutamia laukauksia, kuten jo viemään lähtiessä oli tehty. Hyvästiksi juotiin olutta ja palattiin samassa järjestyksessä, mutta hiljaa.
Juhlan lopettajaisiksi otettiin seinältä karhunnahka ja levitettiin se pöydälle siten, että taljan pääpuolella peitettiin pöydän tyvi s.o. tuvan oikean nurkan puolinen pää. Taljalle pantiin juomiset ja astiat. Jonkun aikaa vielä ryypättyään hajaantui joukko, palaten kukin kotiinsa.
Mielenkiintoisinta karhunpeijaisissa ovat niissä esitetyt karhurunot. Jo karhuntappoon lähtiessä oli luettu Karhun synty- ja lumontasanoja. Metsässä liikkuessa oli kajautettu Metsänlukuja. Paikalle tultua oli mieliä loitsulla rohkaistu ja laulaen karhu pesästään nostettu. Varsinaiset karhurunot alkavat kuitenkin vasta karhun kaaduttua. Toinen osa laulettiin tappopaikalla, sieltä pihaan karhua kuljetettaessa "niinkuin juohtokansa häämatkalla", sekä pihalta tupaan tuotaessa. Toinen osa esitettiin peijaisissa: keitettäessä, keittoa kannettaessa, sitten syötäessä ja juotaessa ynnä viimein karhun päätä puuhun vietäessä ja sieltä palattaessa.
Karhurunojen esittäjinä ovat aikaisemmin olleet yksinomaan miehet.[51] Tappopaikalta lähetettiin edeltäpäin muutamia miehiä, jotka veistivät pilkkoja puihin karhun vaellettavalle tielle ja sitten kotipihalla laulaen ottivat vastaan laulavan saattojoukon. Tätä vuorolaulua jatkettiin vielä pirtissä. Yhtäläisiä vuorolaulua esitettiin karhunrokkaa kodasta kannettaessa. Lopuksi karhunpäätä puuhun viemästä palanneet ja kotiin jääneet miehet lauloivat vastatusten.
Myöhempinä aikoina ovat naisetkin ottaneet osaa lauluihin kotiväen puolesta vastaajina. Viimeksi mainitaan v. 1907 kuuluisan laulajanaisen Vuokkiniemellä yksin esittäneen molemminpuoliset laulut.