Ensimäisessä runossa, joka karhun kaaduttua laulettiin, tarjotaan karhulle kättä sovinnoksi lykäten luotaan syyn hänen kuolemaansa. Itä-Suomessa tämä kuului:
Lyökämme kättä kämmenillä, läpätkämme lapikkailla! En minä sinua pannut, eikä toinen kumppalini, itse hairahit haolta, itse vierit vempeleltä, itse koivun konkelolta, lepän lengolta lipesit, puhki kultaisen kupusi, halki marjaisen mahasi.
Joskus laulaja ilmoittaa aivan erehdyksestä tapaturmapaikallekin joutuneensa:
Enp' ois tänne tullutkana, ohtosen pesän oville; saattoi sauva pihlajainen, keppi tuominen talutti, koirani keränä vieri, sukseni meni metsälle.
Pohjanmaan ja Vienan läänin rajalla karhuntappaja ei tahdo kokonaan kieltää syyllisyyttään, vaan väittää vahingossa keihässauvallaan satuttaneensa vastaantulijaa.
En ole pyssyin pyytänynnä, enkä ampuen ajellut. Syöstin kerran keihä'ällä savahutin sauvan päällä, tulit vastahan urosta, satuit miestä korkeata.
Vienan läänissä yksinomainen on tästä sekä yleisestä itäsuomalaisesta yhdistetty sekamuoto:
En pyytänyt pyssyin kanssa, enkä ampuen ajanut. Itse hairahit haolta, vierit vempelen selältä.
Ampuma-aseitten mainitseminen viittaa siihen, ettei ennen niiden käyttöä runo ole Suomen puolelta Venäjän Karjalaan kulkeutunut.
Mainitulla syyn luotaan lykkäämisellä ei suomenpuolisissa toisinnoissa ole vakinaista paikkaa: monesti se esitetään jo ennen varoitusta karhulle kätkeä kyntensä, mikä on Karjanluvuista lainattu, muutamasti vasta sen jälkeen kuin kaatunutta karhua on kehotettu liikkeelle lähtemään, useamman kerran vielä karhun päätä syötäessä tai puuhun vietäessä.