Jo nyt on kulta kiehununna,
[kiehununna], paistununna.
Kun sitten kodasta lähdettiin, laulajat edellä ja keitonkantajat jäljestä, niin laulettiin, kajautettiin:
Jo on kokki kotahan kuollut, kokin poika porstuahan, liha suuhun, luu kätehen, veitsi pikkuinen pivohon! Ohtoseni, lintuseni, mesikämmen kaunoiseni! Käy tänne kapein kengin sukin mustin muhjuttele, jo oot viikon vilussa ollut, kauan kaihessa sijassa. Läkkämästä lämpösehen, käykämme ala katoksen!
Tuvan oven taakse saavuttua kysyttiin:
Joko on sillat siivottuna, joko lattiat la'aistut, joko penkit pyyhittynä — pöyät kullin käänneltynä — hyvän tullessa tupahan, astuessa aikamiehen?
Kun tähän oli myöntävästi vastattu, kysyttiin vielä: "onko lupa tupahan tulla?" tai:
Sopiiko tupahan turpa,
nenä nelisnurkkasehen?
Erikoisesti tässä kohden ilmenee karhurunojen suhtautuminen naisiin ja lapsiin.
A. Pois vaimot oven eestä, ulos uksen renkahista, lapset keskilattialta! B. Pois poiat porstuasta, piiat pihtipuolisista hyvän tullessa tupahan, autuahan astuessa! C. Ellös akkoja pelätkö, liinasukkia sureko; jok' on akkoja tuvassa, ne on kaikki karsinahan, D. Ellös vaimoja varoko — jo on vaimot valkeina — tyttäret tinasiloissa.
Huomattava on karhun mainesana: autuas, joka luo mielikuvan inhimillisestä vainajasta.