Päänluuta kiinnitettäessä niinikään lohdutettiin:
A. En minä pane pajuhun, enkä raitahan rakenna, panen puuhun puhtahasen, honkahan hyvähän puuhun, petäjähän kaunoisehen, istutan itähän rinnoin, kaiten kaarnapohjosehen. B. Jossa tuuli tuuvittavi, ilman henki heiluttavi. C. En pane kovin alahalle — syöpi mustat muurahaiset; enkä kovin ylähälle, syöpi harmajat havukat.
Toisinaan oli tähän tilaisuuteen loitsujakin sovitettu sekä karhunpään rauhoittamiseksi pahansuovilta että karhuvainajan kummittelemisen estämiseksi.
A. Joka tuon ohon ottanevi, kullan pois kulettanevi, väännä päätä väärällehen, kättä koukkuhun kokoa, nokka syrjähän syseä! B. Älä puhas metsä minulle näyttele! Itse hullu hukkasitet, mielipuoli mestasitet.
Vielä kuulunee tähän kohtaan huudahdus:
Kukku mulle, kukku sulle, kukku kaikelle kylälle, kukku heija, kukku heija! (Kukkoluuta puuhun pannessa).
Kotiin palanneilta päänluun viejiltä oli viimeisessä vuorolaulussa kysytty:
Minne saatit saalihisi — ootko jäälle jättänynnä, vaanko tiehen tellännynnä, uhkuhun upottanunna?
Siihen oli vastattu kieltämällä sekä selittämällä:
A. Tuonne saatin saalihini — kultakunnahan kukuille, vaskiharjun hartioille, panin puuhun puhtahasen. B. Tuonne heitin heijoseni, heitin mielipiettäväni, heitin kuuta katsomahan, päiveä ihoamahan.