Vienan läänissä ei keitettäessä, syötäessä eikä puuhun vietäessä esitettyjä karhurunoja ole muistiinpantu enempää kuin pari toisintoa läheltä Kuusamon rajaa. Mutta näissä on monta huomattavaa piirrettä säilynyt. Keittokotaan mentäessä laulettiin:
Tänne viemme vierahamme — kuparihin kullittuhun, vaskipohjahan patahan. Tukhulmista suolat tuotu, souttu Suolasalmen kautta, laskettuna laivan päällä.
Karhun päätä syötäessä hyräiltiin "metsän piioille mieliksi".
Pyörit kuin pyy pesänsä päällä, hanhi hautomaisillansa, koppelo kotinsa kokalla. Kulettelen kuuluani, hajottelen haukkuani. Silmänkö otan oholta, korvanko otan oholta? En ota silmeä oholta, en ensin korvoa koperra, kielenpä otan oholta kielekseni, mielekseni, lajivirttä lauloakseni, iloksi istumasijoille. Laulellen syön silmän oholta, koikaten korvan koverran, ilon lyöen irtauttelen.
Päänluuta honkaan vieneeltä kysyi kotiin jäänyt laulaja katsellen tyhjiä astioita:
Tyhjäpä täss' on tynnyrissä, vale vanteien sisässä. Minnepä veit vierahani, kunne kuuluni kuletit, joko liet suohon sortanunna, kanarvihin kaatanunna?
Siihen toinen vastasi kieltämällä lisäten:
Nostinpa puille puolitiehen, hongan oksille ojennin, siinä ei pahoin päivä paista, aurinko ei ahavoita.
Taikka oli hän laulanut jo päänluuta puuhun nostaessaan:
Panen lehville leveille, oksille olovimmille. Jos ma latvahan panisin, siinä tuuli kuivoaisi, ahava pahoin panisi; öisin kaivanut karihin, söisit mustat muurajaiset. Sano täältä saatuasi, Metsolahan mentyäsi: "Ei täällä pahoin pietty, simoa täällä syötettihin, mesijuomat juotettihin."