Edelläesitettyä historiallista kehitystä suomalaisen tietäjän toiminnassa, jota olemme seuranneet alkaen loveen lankeamisesta, siitä siirtyen arpomiseen ja viimein sanoilla loitsimiseen, kuvastavat myös runoissamme käytetyt nimitykset. Loitsija niissä itsestänsä eroittaa vastuksensa, alkuperäisempää kantaa edustavan ja pahaa tarkoittavan lappalaisnoidan.
(Noidannuolta vastaan). Kyllä tieän noian synnyn. kussa noita tehty on: Pohjan penkeren takana. hakoisella vuotehella, kivisellä päänalalla.
Vastapuolen noidalle eli velholle — tätä halveksivassa merkityksessä käytettyä venäläistä sanaa hän tuskin milloinkaan itseensä sovittaa — loitsija antaa joskus lapinkielestä lainatun nimityksen mäyrymies (vrt. lapin meuret = toimia noitana, lyödä noitarumpua), joka muodossa myrrysmies kansanpuheessakin tunnetaan.
Tälle noidalle hän myös omistaa kansanmuistoihin päänsä peittäneestä loveenlankijasta liittyvän mainesanan lakkipää.
Soutelemme, joutelemme noien velhojen vesille, tietomiesten tienohille, lakkipäitten lainehille.
Onpa loitsurunoissamme säilynyt vielä lappalaisen noitarummun suomalainen nimitys kannus.
A. Puskut pilvihin puhallan, ammun tauit taivahalle, jottei nosta noiatkana, käännä kannuslappalaiset. B. Itse noita noitukohon, Käsi kannos kaatukohon, Langetkohon lappalainen! Kolme on noitoa kovoa, Yheksän ylipahoa.
Käsi kannos eli kannus on tietysti luettava kannus-käsi s.o. noitarumpua kädessään pitelijä. Siitä muunnoksia lienevät kaikenkannus ja salakannus.[4]
C. Lempo suuhun lentäköhön siipinensä, sulkinensa, kaikenkannus karvoinensa. D. Itse noita sortukohon, satakannus kaatukohon; kyllä laulan lappalaisen.
Näiden säkeistöjen esittäjät eivät ole kannusta näkemältä, tuskinpa kuulemalta tunteneet. Jälkimäisen muodostaja ei ole enää (loveen) lankeamistakaan ymmärtänyt, koska on sortumiseksi muuntanut kaatumisen edellä käyneen noitumisen (vrt. A).