Mutta karhunpesän kääntäminen esitetään useammin jo tapahtuneena: "käänsin — kumosin", joten se, samoin kuin huomautus karhulle hänen viipymisestään, on voitu myöhemminkin kotona peijaisissa laulaa.
Ilmeistä siis on, että karhurunot ovat Suomen puolelta verrattain myöhään kulkeutuneet Vienan lääniin ja siellä kehittyneet muiden runojen vaikutuksesta. Huomattavin muutos on tapahtunut itse laulutilaisuudessa, sen siirtyessä karhunpään keittämisestä, syömisestä ja puuhun viemisestä kokonaan karhun metsästä viemiseen ja kotiin tuomiseen. Mutta mikä on ollut syynä tähän perinpohjaiseen muutokseen? Se yksinkertainen seikka, että kreikan-uskoiset karjalaiset eivät ole syöneet karhunlihaa. Samasta syystä Suomen itä-Karjalassa ei ole karhurunoja ollenkaan laulettu,[52] lukuunottamatta loitsuntapaista anteeksipyyntöä kaadetulta karhulta, mikä keskellä Metsänlukuja on väännetyssä muodossa tavattu:
En minä sinua tullut, eikä toinen kumppalini — mie(!) vaan hairahin haolta — lepän lengolta putosin(!).
Samat paikannimet ja lainasanat, jotka todistavat karhurunojen vaellusta yli rajan, viittaavat myös siihen, että ne ovat itä- ja pohjois-Suomeen levinneet etelämpää ja lännempää, niinkuin muukin muinaisrunoutemme. Jälkiä entisiltä laulualueilta sisältävät pari muistiinpanoa Karjalan kannakselta ja lounais-Suomesta. Muolaassa oli kaadetun "hallin" päänpohjiin astunut joukosta varmin ja lukenut melkoisen "seremonian" toisten seistessä ympärillä hiljaa ja hatutta päin. Yhteisesti oli sitten rukoiltu Isämeidän ja laulettu moniaita värssyjä virsikirjasta, jotta talvinen korpi kumisi; koko juhlallisuus oli päätetty Herran siunauksella. Aluksi luettu seremonia mainitaan olleen esi-isiltä perittyä "loihtupuhetta". Luvialla muisteltiin karhua kotiin kuljetettaessa lauletun niin että metsä raikui ja esitetyn erityisiä peijaislaulujakin, vaikka niiden sanat olivat unohtuneet. Halikossa oli tapana jo karhunlavaa metsään tehtäessä pitää hyvitys- ja suosituspuheita.
Mutta vielä on otettava huomioon suomalaisten ja lappalaisten karhurunojen ja -menojen keskenäinen suhde. Yhdessä suomenpuolisessa toisinnossa lausutaan, kun on väki ovesta pois käsketty karhun tieltä:
Tässä poikanen tulevi poloisesta Pohjanmaasta.
Sitä vastaa lappalaisten karhulaulussa metsästä saapuvan karhuntappajan ilmoitus: "Tässä nyt tulemme miehet Ruotsista, Saksasta, Englannista ja kaikista maista." Toinen, nimetön lappalaiskirjailija esittää mainitun lauseen vasta sillä kohdalla, kun miehet tulevat karhukeittoa kantaen. Niinkuin tiedämme, on myös suomalaisessa runossa väen ovesta pois käskeminen tarkoittanut alkuperäisemmin poistumista karhunpään tieltä. Verrattain uudenaikuiset nimet ovat kuitenkin esteenä lappalaissuomalaisen alkuyhteyden olettamiselle.
Suomalaiset ja lappalaiset karhulaulut eriävät koko rakenteeltaan ja sisällykseltään siinä määrin toisistaan, että jotkut harvat yleistä laatua olevat yhtäläisyydet, kuten karhun tervetulleeksi lausuminen ja Jumalaa kiittäminen, ovat voineet molemmilla tahoilla itsenäisesti muodostua.
Sitävastoin on karhuntappoon ja -peijaisiin kuuluvissa menoissa todellista yhteyttä osoitettavissa. Lappalainenkin karhua nylkiessään leikkaa ensin karhun ohuen ja karvattoman turvan ympärystän pujoittaen sen omille kasvoilleen.[53] Siellä ei ole muita menojakaan noudatettu, kuin että tapettu karhu aina tuotiin tupaan. Karhunliha on miesten keitettävä ilman suolaa, naisten on sitä erikseen syötävä eikä heille kaikkia osia annetakaan. Mutta pukeuduttava on heidän juhlavaatteisiin ja valkealla liinalla kasvonsa peitettävä miesten kotaan tullessa. Sitten saavat katsella yhdellä silmällä vaskirenkaan läpi ja samalla miesten kasvoille syljeksiä pureksimansa lepänkuoren verennäköistä nestettä. Viimeksi mainitun omituisen tavan jäännös on itä-Pohjanmaalla tavattu leppäpalikkaan puraiseminen ennen karhunnahan tupaan tuomista. Vaskirenkaan läpi katsomista vastaava taika on säilynyt Venäjän Karjalassa vedenhaltian näkemisen yhteydessä. Kun panee vihkisormuksen vaseman silmänsä eteen ja sen läpi katsoo vasten aurinkoa veteen, niin vedenhaltia tulee näkyviin.
K.B. Wiklund on sitä mieltä, että suomalaiset karhutaiat ovat suuremmalta tai vähemmällä osalta lappalaista alkuperää. Tämän väitteensä hän perustaa siihen, että M. Varosen Metsästystaikojen joukossa julkaisemat tiedot karhuntaposta ja -peijaisista ovat etupäässä niiltä aloilta, joilla lappalaisia vielä verrattain myöhään on asunut. Siihen on kuitenkin heti huomautettava, että täydellisiä kertomuksia karhunpeijaismenoista on saatu niinkin etelästä kuin Sulkavalta Savosta ja Parikkalasta Karjalasta.