Yhtäläisyydet lappalaisten menojen kanssa ovat suureksi osaksi senlaatuisia, että ne, kuten turvan ensiksi leikkaaminen eläimestä ja naisten suhtautuminen koko toimitukseen, ovat yhteistä suomalais-ugrilaista perintöä. Osittain ne voivat olla yhteistä lainaakin; lappalaisille alkuansa tuntemattomalla metallilla taikominen on luultavasti skandinaaveilta opittu. Jos tässä olisi lappalaisten ja suomalaisten välinen laina tapahtunut, olisi sen siirtyminen suomalaisilta lappalaisille ja haltiasta karhulle luonnollisempi. Suomalaiset karhutaiat ja -laulut ovat siis vanhalla pohjalla omintakeisesti muodostuneet ja lappalaisten ja ugrilaisten kera rinnakkaisilmiöinä arvosteltavat.
Ihmisenhaltia,
Olemme nähneet vainajain henkien paikallistuneina elottomaan ja kasvulliseen luontoon sekä ruumiillistuneina eläimiksi. Vielä on tarkastettava, missä suhteessa ne ovat elävään ihmiseen.
Suomalaisen tietäjän yhteydessä on mainittu Haltiannosto-sanat, jotka alkavat:
Nouse luontoni lovesta,
haon alta haltijani!
Kolmantena säkeenä on usein: syntyni syvästä maasta.
Nähtävästi tässä, kuten L. Merikallio on huomauttanut, on puhe vainajan oleskelupaikasta maan syvyydessä. Haon alla asemesta on haltian välistä noustava hauan alta.
Tätä käsitystä vahvistavat useanlaiset mainittua säeparia seuraavat säkeistöt.
A. Sammalista saattajani! Tule kalma kauhistava, tule tuskassa kovassa arvanlyöjälle avuksi! B. Jo oot viikon maassa maannut kauan kaihessa sijassa, jottet oo kuollutta parempi, kalmalaista kaunihimpi. C. Viikon oot lovessa maannut kauan hakona levännyt. D. Viikon lie[k]ona lepäsit, kauan martona makasit.
Että tietäjän lovesta nostattama haltia on vainajain henkiä, todistavat lisäksi hänen näkönsä ja pukunsa kuvaukset: