A. Kiven alta kiilusilmä, paaen alta paikkaposki! B. Haon alta hattu päässä, kiven alta kinnas käessä!
Edellinen jatkuu kehoituksella pukeutumaan palavaan paitaan, minkä ennen olemme tavanneet loitsijan vanhemmilla kiirastulessa. Jälkimäistä verrattakoon Väinämöisen Tuonelassakäynnin säkeihin, joissa kuvataan mitenkä, jos Tuoni Manalle toisi, kuolleella pitäisi olla:
Tuonen hattu hartioilla,
Tuonen lakki päälaella.
Joka ihmisellä uskottiin olevan oma haltiansa, joka käveli hänen edellään. Muutamalla ihmisellä oli niin kova haltia, että se jo hyvän aikaa ennen hänen kotiintuloaan rytysi ja kolusi talossa. Ihmiselle itselleenkin varjohaltia ennakolta ilmoitti esim. huonosta vuoden tulosta. Sama usko oli ruotsalaisilla; rå joko seurasi ihmistä tai kävi hänen edellään näkymättömänä, eräille joka päivä ilmestyen, toisille vain tärkeitten tapahtumain lähetessä. Sen edellä käydessä kotolaiset saattoivat kuulla veräjän avautuvan, porstuaan astuttavan ja ovenripaan tartuttavan, vaikka tulija oli vielä näkymättömissä.
Haltia tuli ihmiselle samoin kuin asuinhuoneelle, kun hän oli kolmen yön vanha. Siihen asti ei saanut lasta jättää yksinään, ettei sitä vietäisi ja vaihdettaisi. Joka päivä oli elävän puun pakkula sytytettävä ja sillä kierrettävä lapsi kolmesta kohti puhaltaen savua sieramiin, niin että se aivasti.
Ihmisen kuollessa oli varottava, etteivät taloon jääneet ruumiinhaltiat. Näitä on toisessa muistiinpanossa selitetty samaksi kuin kirkonväki.
Haltian nostosanojen tavallisia alkusäkeitä seuraa välistä säepari, jossa niinikään "luonto" ja "haltia" ovat rinnastettuina:
Luontoani nostattele,
haltiaani haastattele!
Luonto sanaa vastaavaa skandinaavilaista natur on käytetty Islannissa monikollisestikin (natturur) merkitsemään niitä henkiä, joita haltianmanauksilla (vardlokkur) kutsuttiin esille.
Harvinainen kertosana saattaja muistuttaa skandinaavilaista fylgja (vrt. ruots. följa 'saattaa'). Norjassa oli tapana vieraan lähdettyä vielä kerran avata ovi, että hänen varjohaltiansa pääsisi mukaan.