Vielä liittyy haltiaan kertosana onni:
A. Ihminen haltiaton — piä luontosi luonasi, haltiasi harteillasi, onnesi [olallasi]! B. Otan onneni ovesta, haltiani haon alta C. Muill' on onni työn tekevi, haltia rahan hakevi.
Jokaisella ihmisellä uskottiin olevan joko hyvä tai kova onnensa, joka vasta kuolinhetkenä hänestä erosi. Jos hän oli matkalla, tuli onni vähää ennen hänen palaamistaan kotiin ja ilmoitti tulosta odottaville; jos joku onnettomuus oli tiellä tapahtunut, tuli onni siitäkin tietoa antamaan siten, että näkymättömänä soi kotijoukon korvissa, kutkutti silmää tai suuta y.m. Samoin meni onni edeltäkättä viestiä viemään naapuritaloon, jos oli meno vieraisille. Siitä käsityksestä ovat johtuneet sananlaskut: "matkalla onni muassa" ja "onni eellimäisenä kotona". Onnen personoimista todistavat vielä sananparret: "onni osoittaa, näkymätön neuvoo" (aarteita) ja "mies makaa, onni valvoo".
Onnenrunossa esitetään hyvä onni valvovana, huono onni eli osa nukkuvana:
Osallisten onni valvoi, lykyllisten lyyrätteli, minun osa, onnettoman, minun osa[ni] makasi kuusessa kujojen suussa, petäjässä pellon päässä, mäen alla männikössä, kaivolla katajikossa.
Onni sanan ohella tavataan myös ruotsin ja venäjän kielistä lainatut lykky ja tsäästi eli säästi.
Miun on onneni ojassa, säästini pahassa säässä, lykkyni lumisaossa, haon alla haltiani.
Luontoon ja haltiaan liittyvä synty on verrattava muinais-skandinaavilaiseen aettarfylgja, 'sukusaattajaan', joka siirtyy kuolleesta sukulaisesta syntyvään.
Tähän käsitykseen haltian siirrosta suvussa perustuu tapa antaa vainajain nimiä lapsille. Virossa, Inkerissä ja Suomen Karjalassa sai tavallisesti ensimäinen poika isoisän nimen.
Lappalaisten toimittama uusi nimenanto sairastumisen johdosta, joka osoitti entisessä tapahtuneen erehdyksen, ei ole Suomessakaan tuntematon. V. 1803 mainitaan Eerik nimisen talonpojan Tervolassa Pohjanmaalla pitemmän aikaa sairasteltuaan parantautuneen uuden kasteen kautta, jossa otti nimen Iisak.