Klemetin syrjäytti keskiajan loppupuolella, jolloin hänen nimelleen ei Tanskassa enää kirkkoja eikä alttareja pyhitetty, itämailta 11:llä vuosisadalla saapunut merimiesten pyhimys, pohjoismailla erittäin Hansa-liiton patruunana mainittava Nikolaus. Tämän kerrotaan eläneen 4:nnellä vuosisadalla Vähässä Aasiassa. Hän oli pyhimys jo lapsuudestaan, jonka vuoksi joutui myös lasten suojelijaksi. Vanhempainsa kuoltua hän jakeli kaiken omaisuutensa puutteenalaisille. Myran kaupungin piispaksi tultuaan hän esiintyi yhtä anteliaana. Hänestä on muisto säilynyt protestanttisillakin germaneilla, jotka lapsille lahjoja jakavaa joulu-ukkoa hänen nimellään kutsuvat. Merelläkulkijain suojelijaksi hän joutui sen johdosta, että laivamatkalla Pyhäänmaahan oli rukouksellaan tyynnyttänyt myrskyn. V. 1087 vietiin pyhän Nikolauksen maalliset jäännökset Myrasta Bariin Etelä-Italiaan. Tämän muuton juhlaa ruvettiin heti viettämään, eikä ainoastaan katolisessa, vaan myös venäläisessä kirkossa, joka siihen aikaan oli suhteissa Roomaan ja jossa mainittu pyhimys oli saavuttanut erityisen kansansuosion.
Venäläisiltä ovat kreikanuskoiset suomalaiset omistaneet pyhän Miikulan eli Miikkulan, joka muutamissa länsi-Inkerin ja Suomen itä-Karjalan Kartanluvuissa ilmaantuu edempänä esitettävän "metsän herran", Jyrki-pyhimyksen rinnalla, silti säilyttäen alkuperäistä vaikutusalaa osoittavan mainesanansa: meren isäntä. Mutta Venäjän Karjalassa ilmoitetaan Miikkulaa palvottavan myös metsän jumalana ja erittäin lintujen ansoihin juoksuttajana. Yhtäläinen merkityksen siirto on Ruotsin Lapissa Andreaksen suhteen todennettu. Samoin on Nikolaus Suomessakin joutunut metsästäjäin ja erittäin linnustajani palvottavaksi. Häneen on kohdistettu seuraava Gananderin painattama rukous:
Loaus Pohjolan isäntä, anna mulle aika lintu näistä puista puhtahista, varvuista valantehista; siitä mä hyveä kiitän, siitä kuulua kumarran, kuin sa annat aika linnun kotoisiksi tuomisiksi.
Loaus eli Laus (< Laaus), niinkuin sen Ganander myös kirjoittaa, ei ole muuta kuin jälkiosa Niko-laaus nimeä. Tämä ei kuitenkaan ole lyhennetty niin yksinkertaisesti kuin esim. Teemu nimestä Nikodemus, vaan välimuotona on epäilemättä ollut tunnettu Klaaus eli Klaus.
Mainesana Pohjolan isäntä on johtanut Gananderin tekemään Laauksesta puolison Pohjan eukolle, joka juoksuttaa poroja ja hirviä, sekä sen johdosta selittämään, että hänkin oli porojen ja hirvien haltia, jota villiporon metsästyksessä rukoiltiin. Kuitenkin hänen painattamassaan näytteessä selvästi puhutaan puissa olevista linnuista. Pohjola, kuten saamme nähdä, on tällaisessa tapauksessa ainoasti Metsolan sijainen. Ei siis voi, niinkuin Ganander näyttää tahtovan, naispuolisena vastineena Laaukseen liittää Loveatarta, joka toisinaan esiintyy Pohjolan emäntänä.
Samoissa Ranskan kirkon vanhoissa rukouksissa, joissa Klemetti mainitaan, esiintyy myös pyhä Kristofer vedenhädästä päästäjänä. Myöhemmällä keskiajalla hän Saksassa ja Skandinaaviassa pääsi yleiseen suosioon huomattavimpana mainituista "hädästäauttajista". Melkein kaikissa 1300- ja 1400-luvun saksalaisissa kirkoissa seisoi oven luona tai muuten kauas näkyvässä paikassa jättiläiskokoinen puuveistos, joka kuvasi Kristoferia Kristus-lasta kantavana. Joka sen sai nähdäkseen, häntä, niin uskottiin, ei samana päivänä äkkikuolema kohdannut.
Kreikkalaisen legendan mukaan Kristoforos, 'Kristuksen kantaja', oli kotoisin jättiläisten maasta ja sai kasteensa Lykiassa Vähässä Aasiassa. Syyrian pakanoihin vaikutti käännyttävästi hänen rautaisen sauvansa puhkeaminen vihreihin vesoihin. Enimmän huomiota herättäneen mainitaan se, että hänellä oli koiran pää. Myös vanhoissa itämaisissa pyhäinkuvissa on hänellä ollut koiran tai suden pää.
Myöhemmän latinaisen legendan mukaan Christophorus oli jättiläinen, joka etsi maailman väkevintä. Aluksi hän palveli mahtavaa kuningasta, sitten paholaista, vaan kun näki tämän ristiä väistävän, läksi hän Kristusta etsimään. Viimein hän tapasi vuolaan virran luona erakon, joka hänelle ilmoitti, että Vapahtaja on löydettävä hurskauden harjoituksissa. Kun hän ei halunnut palvella Kristusta paastoamalla ja rukoilemalla, neuvoi erakko häntä kantamaan virran yli pyrkiviä ihmisiä. Muutamana yönä tuli hänen kannettavakseen pieni lapsi, jonka paino joka askelella lisääntyi, niin että jättiläisenkokoinen mies oli sortua taakkansa alle. Lapsi oli Kristus, joka hänet sitten virrassa kastoi. Christophoruksen nimenä ennen ristimistä mainitaan olleen Adokimos (uskoton), Reprobus (väärä) tai Offerus (uhraaja), jotka kaikki ovat kuvannollisia mainesanoja.
Nähtävästi on tämä pyhimys tarunomainen. Hänen esikuvakseen on selitetty egyptiläinen Anubis-jumala, jonka tunnusmerkkinä oli suden tai koiran pää ja jota esitettiin auringonpoikaa, Horos-lasta, Niilivirran yli kantavana.
Tanskassa tiedetään Kristoferin olleen merimiesten suojeluspyhän. Suomessa on Vesi-Ristoa vietetty, kuten mainitaan Liperin kirkollisessa tarkastuksessa v. 1737. Loitsien on Ristoppia, "kosken-haltiaa" avuksi pyydetty koskenlaskussa. Sitäpaitsi on tämän "virran vanhimman" puoleen käännytty saukonpyynnissä, sillä kansanomaisessa käsityksessä saukko luettiin veden eläimiin.