Näissä harvoissa tapauksissa lienee Syöjätär kuitenkin tullut toisten tilalle. Veneellä soutajana on oikeastaan edempänä esitettävä vesihiisi ja toisissa tapauksissa viittaavat mainesanat syvä (< hyvä?) emäntä ja valio vaimo henkilöön, joka ei ole paholainen. Ainoassa loitsussa, missä Syöjätärtä avuksi rukoillaan, vienanpuolisessa Karjanluvussa, on hän Suvettaren sijainen.
Syöjätär hyvä emäntä,
kyllä ruuin ruokkikohon!
Muilta lainattuja ovat Syöjättärelle omistetut vaatekappaleet ja koristeet muutamissa Käärmeenpuhutteluissa:
A. Syöjähättärän[88] kengänpaulat. B. Syöjättären rintasolki.
Edellistä vastaavat tavallisemmat "Keitolaisen kengänpaulat". Jälkimäinen on voinut muodostua käärmeen mainesanoista "kuninkahan kultasolki" ja "nuoren miehen rintaruski", jotka tavataan Satakunnassa ja Etelä-Hämeessä, missä ei Syöjätärtä enempää kuin muutakaan -tar päätteistä nimeä tunneta.[89]
Sitä vastoin oikealla paikallansa on Syöjätär yleisessä säkeessä Syöjättären syänkäpynen (keränen, munanen, myös syämen syrjä), joka alkuansa Kivenlukuun kuuluvana, mistä se on muihinkin loitsuihin levinnyt, perustuu käsitykseen pahan olennon kivenkovasta sydämestä.
Erilaisia paholaisen nimityksiä on runoissa niin runsaasti, että niiden luetteleminenkin kävisi pitkälliseksi. Useammin esiintyvistä on kuitenkin muutamia tarkastettava.
Runoissa hyvin tavallinen on Lempo. Sana tunnetaan myös Suomen itärajan takaa, jopa vepsän kielestä. Sen alkuperää ei ole varmasti selville saatu. Castrén johtaa Lemmon vähennysmuotona sanasta lempi, jota Lemmennostossa personallisena olentona puhutellaan:
Nouse Lempi liehumahan! —
Hei Lempi, heräjä Lempi!
Koska runoissamme lempeä toisinaan kuvaillaan hurjana, raivotilaa lähentelevänä, pahan noidan ihmisessä herättämänä intohimona, niin on Castrénin mielestä alkuperäisestä lemmenjumalasta voinut helposti kehittyä paha jumaluusolento. Lönnrot sanakirjassaan yhdistää Lempo-sanan ruotsalaiseen slem, 'kehno'.