'Tuonen tyttö mustatukka, maan tyttö matala neito, tuon tukka tulin palavi, lemmenin lekoittelevi, näki ohkavan olilla — otti ohkavan olilta — tuonne vei mustahan tupahan, matalaisehen majahan.
Tuonen mustalla tuvalla ja matalalla majalla on tässä nähtävästi alkuperäinen haudan merkitys, mutta Tuonen tytön tulin palava tukka viittaa kiirastulen tuntemiseen.
Emon pettäjänä ja hautaan viejänä ilmaantuu samassa runossa toisinaan Tuonen akka kokkaleuka, harvasuu eli avosuu Manalan akka, kerran myös Tuonen ukko.
Tuonen ukko oli pettelikko petteli miun emäni, maanitteli miulta marjan — sanoi: on hauta kullitettu, partahat vasken valettu. Kun mie harkin hauan päällä, kaikk' on hauta mustin mullin. partahat kivin, somerin.
Se Tuonen poika, joka Kalevalassa (UK 14: 445) ammutun Lemminkäisen miekallaan kappaleiksi leikkaa saaden mainesanakseen "verinen", on tähän paikkaan Lönnrotin sovittama kahden runon nojalla. Toinen niistä alkaa: Verinäkki Tuonen tyttö, toisessa rukoillaan:
Punahattu Tuonen poika, jännitä tulinen jousi tulisella jäntehellä, pane vaskinen vasama tuon tulisen jousen päälle, ammu halki hampahista!
Tuonen pojan hattu on manalaisille ominainen vaatekappale. Hatun punainen väri samoin kuin jousen ja jänteen tulisuus viittaa myöhempään Tuonelan kuvailemiseen tuliseksi paikaksi. Samoin saa selityksensä Gananderin esittämä punaparta Tuonen poika tulisen kirnun kirnuajana. Sitävastoin punaposki Tuonen poika, jota rukoillaan: "puno nuoroa punaista punaisella polvellasi", on nuoraa punovan punaisen Pullettaren, s.o. Blasius-pyhimyksen, tilapäinen sijainen. Siitä on punaposkisuus siirtynyt toiseen saman laulajan yhteen menoon esittämään runoon, jossa Tuonen poika tuliniemen ja tulisen hauin yhteydessä tuntuu olevan paikallaan.
Punaposki Tuonen poika potki potkunsa vetehen — nenähän tulisen niemen, tuliniemen tutkaimehen. Sai sieltä tulisen hauin, nousi maalle keittämähän.
Tuonelan haltioissa siis runot eroittavat, samoin kuin muissakin paikallishaltioissa, molempien ikäkausien ja sukupuolien edustajia. Näissäkin naiset ovat ilmeisesti etualalla, mikä näkyy olevan yleinen ominaisuus suomalaisten runojen haltioittamisessa.
Tuonelan naisissa voimme uudelleen seurata Tuonelan merkityksen jakautumista vainajille yhteisestä maanpinnan alaisesta olinpaikasta pahaksi paikaksi syvälle maan sisään ja hyväksi paikaksi yläilmoihin.