Eikä hän enää epäröi uhkaamasta vastustajaansa tämän omilla aseilla, veitsillä ja nuolilla:
viilen vatsan vastuksilta, ammun noitia mahaan.
Samoin näkijöitä vastaan, kuten on mainittu, hän on panevinaan oman näkemiskykynsä, ja kiroamaankin hän pahoja henkiä avukseen kutsuen arvelee tarvittaissa pystyvänsä:
Kun ma nousen noitumahan, kiivaun kiroamahan — nouse kuusi perkelettä! Vai joko yllytän yheksän?
Ei hän edes arastele asettaa omaa persoonaansa julkisesti pahalle puolelle:
A. Kun ei lie minussa miestä — onhan tuossa veljessäni joka Hiiessä asuvi, helvetissä puuhoavi. B. Ken milma kovin kokevi, niin se konnoa kokevi — elikkä emäpahoa, emähiittä hiioavi.
Tähän kehitykseen on vaikuttanut, paitsi lappalaisten ja suomalaisten yhteensulautuminen pohjois-Suomessa sekä etelämpänä lappalaisen ja pohjoissuomalaisen käsitteellinen sekaantuminen, myöskin se ankara vaino, jonka alaiseksi uskonpuhdistuksen jälkeen katolisperäinen loitsiminen joutui muka paholaisen vehkeenä. Alituinen ahdistaminen johti lopulta vainotun "paavinpalvelijan" itsensäkin samaan käsitykseen.
Nämät seikat eivät kuitenkaan yksistään riitä selittämään sitä perinpohjaista eroavaisuutta, joka on olemassa länsisuomalaisessa ja itäsuomalaisessa loitsurunoudessa ilmenevän hengen välillä. Arkkipiispa Makarijn kirjelmästä tiedämme, että vielä 1500-luvulla oli Novgorodin alaisilta karjalaisilta pakanuuden ulkonaisetkin merkit hävitettävä, pyhät metsistöt poltettava ja kivet upotettava, vieläpä kastamattomat heistä kasteeseen saatettava. Keskiajan länsisuomalaiset luvut, joita epäilemättä suomalaiset munkit ovat käyttäneet ja opettaneet, joutuivat itä-Suomeen saapuessaan vanhempaa kantaa edustavain tietäjävanhusten käsiin. Muinainen tapa käyttää tilapäistä laulua hurmostilaan vievän innostuksen aikaansaamiseksi yhtyi lännestä tulleihin vakinaisiin sanakaavoihin. A. Borenius teki Vienan läänissä sen huomion, ettei loitsiessa ollut pääasiana luvun sisällys, vaan sen voimakas lausuminen.
Kerskailevien alkusanojen tarkoituksena, kuvailee Lönnrot väitöskirjassaan, on saattaa loitsija intoihinsa eli haltioihinsa. Tässä tilassa hän käyttäytyy kuin raivostunut, ääntäminen käy voimakkaaksi ja kiihkoisaksi, suusta valuu vaahto, hampaat kiristyvät, tukka nousee pystyyn, silmät vääntyvät, kulmakarvat rypistyvät; tuon tuostakin hän sylkäisee, kiemurtelee ruumiillaan, polkee jalkaa, hypähtää ilmaan j.n.e. Ganander sanoo loitsijoita, jotka "ovat innoissaan, liikkuvat haltioissaan", kutsuttavan intomiehiksi, mutta huomauttaa nimenomaan, ettei heidän ole kuultu harjoittavan loveen lankeamista.[12]
Itäsuomalainen loitsija ei kuvaile itse menevänsä haltioihin, vaan nostattaa haltijansa lovesta luokseen: