Arvoituksissa on ihmisenpäällä vertauskuvana Jumin keko eli kelo.
Parissa Karhunloitsussa tavataan puhuteltuna Jummin eli:
Juumin ukko, Juumin akka,
Juumin entiset eläjät.
Juminkolu, samoin kuin Pirunkolu, osoittaa kummituspaikkaa metsässä, josta kuuluu lapsen itku; sille paikalle on muka lapsi haudattuna.
Laitasaaren kylässä Muhoksella mainitaan v. 1759 ikivanhana tapana, että nuoret rengit ja piiat kokoontuivat lauvantaisin ja sunnuntaisin yötä vasten määrättyyn paikkaan, jossa koko yön söivät ja joivat, tanssivat ja leikkivät. Näillä menoilla oli nimenä Jumin häät; niitä noudatettiin naimisenjumalan Jumin kunniaksi, joka antoi hyvää avio-onnea. Mutta niistä oli onnettomiakin seurauksia; eräs piika sai lapsen, tappoi sen ja mestattiin.
Jos vielä lisätään, että lappalaistutkija Tornaeus 1670-luvulla mainitsee Jumin lappalaisten esi-isänä ja että Ganander, luultavasti tämän johdosta, selittää Jumon eli Jymin, samoinkuin skandinaavien Ymin, taivasta tavoitteleviin jättiläisiin kuuluvaksi, jonka mukaan Uumajan kaupunki (Umeå) olisi nimitetty, niin on suunnilleen sanottu, mitä Jumista on tietoja.
Miten Jumi nimen alkuperä selvitettäneenkään,[111] ei saata olla epäilystä siitä, että käsitys paholaisen sokeasta veljestä on kristillisperäinen.
Pahan tai kuoleman nuolet ja keihäät ovat myös kristillisiä mielikuvia. Että nämä ovat vaikuttaneet runoihimme, todistaa seuraava Noidannuolensynty:
Itse meiän Herra Jeesus meni saunahan saloa, piilten pirttihuonehesen. Keksi Lemmon kiukahalta nuoliansa nostelevan, keihäitähän lukevan. Nuo nuolet pahannäköiset meitä vasten vaivaisia, Itse meiän Herra Jeesus sylin nuolihin ajoihe, käsivarsin keihäisihin.
Raamatullisen "kuoleman odan" on säilyttänyt Ruotsin savolaisilta muistiinpannun Käärmeensynnyn säe: "hampahat Tuonen ora[a]sta",[112] jonka runomitta vaatii korjattavaksi "hampahat orasta Tuonen". Tavallinen kertosäe: "kieli Keion keihäästä" todistaa, että orasta on edelleen oikaistava odasta. Säe on nähtävästi hämäläiseltä r-alueelta peräisin. Sen siirtyessä savolaisalueelle on orasta ymmärretty oraasta, niihin on myöhemmin lisätty ohran. joten säe lopulta on tullut kuulumaan: "orahasta Tuonen ohran".
Mahdollisesti sekin ora. jonka vienanpuolisen laulutavan mukaan Väinämöinen hakee Tuonelasta, voisi samalla tavoin saada selityksensä kuoleman odasta, joka alkuperäiselle hakijalle Vapahtajalle hyvin soveltuisi Tuonelasta noudettavaksi.