Yleisesti kuvataan paholainen mainittuja aseita valmistavana.
Piru piikkiä takovi, Perkele keihäitä tekevi pajassa ovettomassa, ilman ikkunattomassa Pahan vallan valkeassa piikkiänsä teroittavi.
Takovan paholaisen vierasperäisyyden varmentaa suomalaiseen runomuotoon puettu legenda Luojalle kaularautaa takovasta Hiiden sepästä, joka sitä omalle kaulalleen koetellessaan itse joutuu kahlituksi.
Hyvän ja pahan vastakohta on ihmishengelle selvinnyt Iranissa (Ormudz ja Ahriman), josta se juutalaisuuden ja kristillisyyden, myöhemmin myös muhamettilaisuuden mukana levisi Eurooppaan. Ne enemmän käytännölliset, kuin periaatteelliset eroavaisuudet, joita pohjoismaissa sitä ennen saattoi olla olemassa suhteellisesti hyvänsuopien ja suhteellisesti pahansuopien henkiolentojen välillä, saivat silloin jyrkemmän muodon. Vainajat jaettiin autuaisiin ja onnettomiin, keijuiset valkeihin ja mustiin, paikallistuneet henget haltioihin ja hiisiin. Vainajainhenkien yläpuolelle ja jossakin määrin niiden vastakohdaksi kohonneen ukkosjumalankin nimitykset ovat jakautuneet kahtia siirtyen korkeamman uskonnon joko ylijumalalle tai pääpaholaiselle, useimmat jälkimäiselle. Samoin ovat vainajain nimitykset ja haltiain erikoisnimet yleensä saaneet pahan vivahduksen merkitykseensä.
Siten syntyneihin paholaisen nimityksiin on liittynyt lukuisia kristinopin mukanaan tuomia ja keskiaikaisen mielikuvituksen muodostamia sekä, vainajain olinpaikan jakautuessa katolisella ajalla, erilaisista pahoista paikoista johtuvia nimityksiä.
Alkuperäisimmät pahat henget, vainajain hengistä irtautuneet tautiolennot, joita on pidetty paitsi vainajain, myös eläväin pahansuovain ihmisten lähettäminä, esiintyvät korkeamman uskonnon kannalta katsoen itse paholaisesta lähteneinä, kuten runoistammekin usein ilmenee.
Kaikkia tautiolentoja loitsija uskoi voivansa sanan avulla kukistaa. Ainoasti silloin, kun tauti oli kristillisessä mielessä käsitetyn Jumalan sallima, ei se ollut millään keinoin parannettavissa. Tämä n.s. Jumalantauti kuten F.A. Hästesko huomauttaa, ei ole erityisen taudinlajin nimitys. Toiselta puolen on kaikkia tauteja koetettu parantaa, toiselta puolen on n.s. "panentatautikin". silloin kuin se on aiheuttanut kuoleman, sanottu "Jumalan taudiksi". Tällä nimellä on siis tarkoitettu yleensä kuolemaan päättyvää tautia. Parantumaton "Jumalan tauti" ei ole suomalaisilla alkuperäinen, vaan perustuu Israelin kansan käsitykseen Jumalasta, joka kuolettaa ja parantaa ja jonka käsistä ei kenkään voi vapahtaa.
Sankarit.
Pyhimysten ja osittain myös paholaisten nimityksissä olemme kohdanneet joukon historiallisia henkilöitä, joita on hyvässä tai pahassa mielessä rukoiltu tai muuten muisteltu. Nämä kaikki ovat kaukaa kulkeutuneita ja vasta keskiajalla katolisen uskonnon mukana suomalaisille tunnetuiksi tulleita.
Mutta mainittujen ohella tavataan loitsujemme esittämillä henkilöillä nimiä, jotka ovat samoja kuin kertovaisten runojemme toimivilla sankareilla. Niiden pakanuudenaikuista alkuperää on tuskin epäilty. Siitä vaan on kautta aikojen ollut kiistelyä, ovatko ne alkuansa jumaluusolentojen vai historiallisten henkilöjen. Eri nimien suhteen on tähän asti tultu eri tuloksiin. Toiset, kuten Ahti, Ilmarinen ja Väinämöinen, jotka jo Agricola jumalainluettelossaan mainitsee, ovat viime aikoina yleensä käsitellyt jumalallisina olentoina. Toiset sitä vastoin, esim. Kaleva, vaikka Agricola senkin mainitsee, ovat kauan tunnustetut entisajan eläjiksi.