Ettei Ilmarinen alkuansa ole ollut taivaan takoja, kuten vienan-puolisesta Sampojaksosta voisi päättää, selviää suomenpuolisista runoista, joissa taivaan takoja useimmiten on nimetön.
A. Kuka kirvoja takovi, kassaria kalkuttavi, ei se ole seppo Jumalan luoma, Se seppä on Jumalan luoma kuka on taivoa takonut, ilman kaarta kalkuttanut. B. Se seppä, joka rauan takoo, se seppä, joka vasken takoo, se seppä, joka taivosen takoo. C. Oli mulla seppä pikkarainen, takoja ilman ikuinen, joka taivahat takovi.
Että tämä seppä on itse Jumala, ilmaistaan joskus suorastaan:
Ukko taivahan Jumala! — Jumala jotakin tiesi, joka on taivoset takonut, veen kannet kalkutellut.
Samaan käsitykseen viittaa Ukon mainesana "taivahallinen takoja".
Ilman jumalaan Ilmariseen voisi tosin sovittaa Gananderin arvelun, että suomalaisilla jo pakanuuden aikoina on ollut käsitys kaikkeuden Luojasta, jota nimitettiin:
Kaiken maailman takoja, ilman kannen kalkuttaja.
Mutta taivahan takojan käsite on yhtävähän alkuperäinen suomalaisille, kuin skandinaaveille himnasmidr. Selvästi kristillinen on lausetapa:
Herra taivojen tekijä, pilven päällinen Jumala!
Mainittu virolainen ketjulaulu, jossa Kalev antaa rautaa ja Regu kultaa, jatkuu siten, että tammi antaa kullasta lehtiään ja lammas lehdistä villojaan. Villat viedään henkilölle, joka antaa uuden takin. Tämän nimi on hyvin kummallinen, useimmiten joko vitsik, 'vitsikko', tai veerik eli veering, 'neljännesraha' (vrt. ruots. fjärding). Nämä ja monet muut vääntyneet muodot voidaan selittää muutaman kerran säilyneistä vidrik ja üdrik ynnä niiden edellyttämästä alkumuodosta vedrik. Vidrik tosin myös merkitsee virossa pensaikkoa, josta väännös vitsik saa selityksensä, mutta se tavataan epäilemättömänä miehen nimenä muutamassa hevosvarkaan runon toisinnossa. Üdrik muotoon yhdistettävä Utregane ilmaantuu Kalevin kertosanana johdannontapaisessa runossa, jossa laulaja punnitsee mahdollisia aiheitansa: