Jos näistä päättäen uskaltaisi olettaa sankarinnimestä erillisen Ahti haltian, niin voisi sen Setälän mukaan yhdistää ansojen ahtamisesta johtuvaan, pyydyksen virittämistä merkitsevään ahti sanaan, mikä myös ilmaantuu runonsäkeissä:
A. Uran astuvan ahille, pyytömiehen pyyvyksille. B. Minun pyytöpäivinäni, minun ahtiaikoinani.
Haltiannimi Ahti saisi silloin yhtäläisen selityksen kuin Tapio ja
Virankannos.
Aikaisemmin on Ahti nimeä yhdistetty skandinaavilaiseen ahva 'vesi'. Inkeriläisissä loitsuissa esiintyy joskus meren Ahdin asemella: meren Ahvo. Mutta tämä sananjohto, vaikka olisi oikea, ei vielä kysymystämme ratkaise. Sillä yhtä hyvin kuin vedenhaltiaksi saattaisi Ahdin käsittää veden rannalla asuvaksi sankariksi. Muistettava on myös Ahvenanmaan vanha ruotsalainen nimi Ahvalana.
Mahdollisesti vielä löydetään Ahti sanalle vastine, joka todistaisi senkin merkinneen sankaria.
Enimmän on ollut väittelyä Väinämöisestä, kuten Kalevalan runojen historiassa Väinämöistä käsittelevän osan luvussa: "Jumalako vai ihminen", on esitetty. Loppupäätöksen, johon silloin tulin, että Väinämöinen on alkuansa ollut jumala ja erikoisesti vedenjumala, perustin yhteen kertomarunoon: Kilpalaulantaan, ja yhteen loitsuun: Tulensyntyyn, joista Väinämöisen oletin muihin runoihin siirtyneen.
Tulensynnyssä on Väinämöinen alkuansa toiminut ainoasti tuleniskijänä Ilmarisen kera. Säkeen "Väinämöinen välkytteli" pääsäkeenä on: "iski tulta Ilmalainen (etelä-Pohjanmaalla), Ilman rinta (joskus etelä-Pohjanmaalla ja itä-Suomessa), Ilmarinen (etenkin itä-Suomessa), Ilman ukko (etenkin Venäjän-Karjalassa) eli Ismaroinen" (Inkerissä). Iskeminen länsisuomalaisissa ja inkeriläisissä toisinnoissa, toisinaan itäsuomalaisissakin tapahtuu merellä. Inkerissä isketty tulenkipuna kirpoo taivaasta meren pohjaan "Väinön polvien välitse". Siitä päättelin, että on kuviteltu ilman ja vedenhaltiain yhdessä synnyttäneen salaman.
Epäilystäni kuitenkin herätti se, että vanhimmissa etelä-Pohjanmaalaisissa kirjaanpanoissa vuosilta 1657-8 on tuleniskijänä "itse ilman Jeesus eli Herra". Mahdollisesti on Ilmarinen tähän tullut kristillisen Jumalan sijaiseksi joko ilmanjumalana taikka myös sankarina, mihin inkeriläinen muoto Ismaroinen viittaisi, jollei se, niinkuin on luultavaa, ole toisten inkeriläisten runojen Ismarosta saanut vaikutusta. Joka tapauksessa on Väinämöinen voinut liittyä Ilmariseen yhtä hyvin yleisessä sankarin kuin erikoisessa vedenjumalan merkityksessä, jonka osanotto taivaisen tulen iskentään ei ole itsestään ymmärrettävä. Sankarinimen yhdistämistä salamoimiseen valaisee syyssalaman nimitys Kalevan tuli, jota myös Kalevan miekka voi merkitä.
Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannan perusajatukseksi oletin vedenhaltian halun saada inhimillisen puolison. Lunnaiksi tarjottujen hevosen ja veneen hylkimisen, koska Väinämöisellä niitä on kyllin ennestänsä, selitin vähän väkinäisesti vedenhaltian kyvystä muuntautua hevoseksi tai veneeksi. Merellä vastakkain ajo, keskustelu meren pohjan muodostamisesta ja veteen manaaminen soveltuivat mielestäni erityisesti vedenjumalalle.
Yhtyen tähän käsitykseen Väinämöisestä on Setälä Joukahaisenkin, minkä nimen yhdistää lappalaisiin pyryttämistä ja kohvettamista merkitseviin sanoihin, selittänyt jumaluusolennoksi: lumen ja jään haltiaksi, jonka vedenhaltia kukistaa. Hevosen ja veneen tarjoukset, vieläpä sisarenkin lunnaiksi lupaamisen hän pitää myöhempänä lisäyksenä. Sitävastoin hän panee painoa niihin Inkerin toisintoihin, joissa Väinämöinen ja Joukamoinen ajavat: