Paltamon rovastin Juhana Cajanuksen kertomus v. 1663 pidetystä piispantarkastuksesta on säilyttänyt kansantarinan, jossa kerrotaan Kalavasta ja hänen 12 pojastaan. Kolme näistä mainitaan linnojen rakentajina Pohjanmaalle: Soini[149] Limingan tienoilla, nimetön Pyhäkosken luona ja Hiisi Kajaanin puolella. Lisätietoja sanotaan olevan Savosta ja Hämeestä, missä muutaman heistä hoetaan asuneen, kuten Väinämöisen, Ilmarisen ja Kihavanskoisen. "Näiden Kalavan poikien kera on Suomen kuningas valloittanut koko Venäjän, niinkuin vielä siitä vanhat suomalaiset laulavat."
Tätä tarinaa, joka ei ole aivan vapaa opillisesta muodostelusta, on pidetty hämäränä muistelmana Venäjän valtakunnan perustamisesta, jossa suomalaisiakin heimoja oli mukana. Viimeksi on muinaistutkimuksemme perustaja J.R. Aspelin siihen nojautuen lausunut olettamuksen, että suomalaisilla Odysseian-tapaisen Kalevalan ohella olisi ollut Iliaadia vastaava sotaisia tapauksia esittävä runojakso.
Muinaisajan sotaista henkeä kuvailevia kertomarunoja ei meidän kuitenkaan ole syytä olettaa kadonneiksi, koska ne löytyvät itse Kalevalasta. Tässä, samoinkuin jo kansanlaulussa, ovat joutuneet sekaisin samalla runomitalla sepitetyt eri aikaiset ja eri aiheiset runot. Jos ylläoleva esitys sankarinnimistä pääasiallisesti pitää paikkansa, ei sankarirunojemme luku ole vähäinen. Kalevalan runoista kuuluvat niihin Kilpalaulanta, osa Ainorunoa, Vellamon neidon onginta ja Väinämöisen ammunta (r. 3-6), Kyllikinryöstö, Ahdin ja Kyllikin valat sekä Hirvenhiihdäntä (r. 11-13), Vipusen runo (r. 17) ja osa oluenkeittoa ynnä kutsuja (r. 20), Lemminkäisen eli Kaukomielen toinen retki Pohjolaan, Saarella olo, ynnä Ahdin meriretken yritys (r. 26-30), Kullervojaksoa osa ja Kultaneidontaonta (r. 31-37), Kantelejakso osittain ja samoin Samporetki (r. 39-44), Tautien parantaminen (r. 45) ynnä Väinämöisen tuomio (r. 50); minkä verran myös Sammontaontaan ja Kilpakosintaan (r. 7, 10, 18, 19) niiden aineksia sisältyy, on vielä vaikea määrätä.
Runojen ikää ei tietystikään saa päättää yksistään niissä toimivien henkilöjen nimistä, sillä kansan tietoisuudessa säilyneinä nämä ovat voineet liittyä ja ovatkin todistettavasti liittyneet myöhempiin kertovaisiin runoaiheisiin. Mutta ei saata olla satunnaista, että sittenkuin kertomarunoistamme mitä tarkimmin ja ankarimmin — monen mielestä ehkä liiankin ankarasti — on eroitettu kaikki, mikä vain voisi olla kristillisperäistä tai muuten uudemmanaikaista, juuri niiden runojen suhteen, joihin esitetyt sankarinnimet alunpitäen kuuluvat, on osittain jo ennen näiden nimien selitystä täytynyt myöntää pakanallisen syntyperän mahdollisuus. Silloin ei vielä osattu olettaa ainoatakaan runoa alkuansa yhteiseksi virolaisille ja suomalaisille, joilla kuitenkin on vanha runomitta yhteisomaisuutena. Mutta nyt on meillä Kultaneidontaonnan molemmissa toisistaan riippumattomissa muodostuksissa, virolaisessa Kalevinpojan ja inkeriläisessä, alkuansa länsisuomalaisessa Ismaron yrityksessä, epäilemätön esimerkki. Huomattava ominaisuus mainituille sankarirunoille on myös niiden omintakeisuus; niiden vertaileminen muiden kansojen runoaiheisiin on merkillisen vähässä määrässä onnistunut. Ne kuvaavat kaikki suomalaisten ynnä virolaisten omia oloja, eroten siinä suhteessa islantilaisten historiallisista Edda-lauluista, joista suurin osa esittää saksalaisten ruhtinaiden ynnä hunnilaiskuninkaan Attilan seikkoja vieraitten esikuvain mukaan.[150]
Että aikana, jolloin sankarirunomme syntyivät, suomalaisilla oli itsenäisiä heimopäälliköitä, jotka urheudellaan sankarinimen ansaitsivat, näkyy etenkin Ahdin "Saaren vanhimman eli kuninkaan" meriretkestä. Hänen on täytynyt tehdä erityinen vala pidättäytyäkseen sodankäynnistä:
Hopeankana halulla,
kullankana tarpehella.
Valastaan vapautunutta ei mikään houkuttelu voi enää pidättää sotaan lähtemästä:
En huoli kotioloista, juon ennen merellä vettä melan tervaisen terältä. — En huoli kotieloista, jos markan suasta saanen parempana sen pitelen.
Sama sotainen halu ilmenee Ahdin veneen valituksessa ja hänen toverinsa Teurin eli Kuuron[151] kiireessä päästä mukaan, vaikka vasta oli nainut nuoren naisen:
Jalan kenki kiukahalla, toisen kenki lattialla, veräjillä vyötelekse, ulkona kävystelekse.