Hauska esimerkki monikollisesta ja apellativisesta jumala sanan käytännöstä on Ison sian runossa, jossa tappoyritykseen osalliset jumaluusolennot säikähdyksissään pakenevat: Ukko kuuseen, Ryönikkä raitaan, Visakanta (= Virankannos) vaahtereen ja muut jumalat muihin puihin. Tämän vanhoista jumaluusolennoista pilaa tekevän runon ikää ei kuitenkaan voi varmuudella siirtää pakanuuden aikaan. Leikillinen on myös Kukon oluenkeiton toisinto, jossa lintuja jumaliksi nimitetään:
Kutsumme kuret, kutsumme käret, kutsumme kuusesta jumalat. petäjästä pienet herrat.
Vaikka jumalan sanan käytäntö apellativisessa merkityksessä pakanuuden aikaan nähden on vaikea todistella runojen avulla, ei tätä kuitenkaan päättäen yleisestä kielenkäytöstä suomessa ja sukulaismurteissa voi epäillä. Luultavaa on, ettei bjarmilaisten jómali ollut minkään erikoisjumalan nimitys, vaan että jómalin-kuvalla tarkoitettiin "jumalankuvaa" yleisessä merkityksessä.
Pikemmin voi asettaa kysymyksen alaiseksi, ovatko pakanalliset suomalaiset tunteneet jumalan muuna kuin apellativisena sanana, ennenkuin rupesivat sitä käyttämään kristittyjen Jumalasta.
Oletettua aikaisempaa taivaan merkitystä puoltaisivat seuraavat runopaikat:
Miss' on tulta tuuiteltu? — Ylisessä jumalassa, alaisessa maanemässä. — Tuolla saunat lämpiävät, ylisellä jumalalla, alaisella maanemällä.
Mutta jälkimäisen säkeistön toisinnossa mainitaan saunojen lämpiävän:
Ylisillä jumalilla, alisilla maammoilla.
Alkuansa on nähtävästi ollut personallinen jumala monikollisessa ja paikallinen maaemä yksiköllisessä paikallissijassa, vaikka sitten ovat toisiinsa yhtäläistyttävästi vaikuttaneet.
Viimeksi mainittakoon eräs kohta inkeriläisestä Karjanluvusta, jossa paimen kuvailee seisovansa: "alla taivaisen jumalan". Mutta tämäkin saa selityksensä sanojen järjestyksessä tapahtuneesta takaheitosta, jonka runomitta on vaatinut. Säe tulee ymmärrettäväksi lukemalla: "alla Jumalan taivaisen eli taivaan."