Jumala sanan paikallista merkitystä ei myöskään todista sen johtopääte -la, jonka Castrén pitää paikkaa osoittavana. Siinä tapauksessa, että sen kantasana juma on alkuaan merkinnyt taivasta, jossa merkityksessä se vielä tavataan tsheremissin kielessä, on juma-la selitettävä samoin kuin vesi sanasta johtuva vete-lä ja merkitsisi taivaallista.
Mutta yhä jäisi kysyttäväksi, onko tämä yhteissuomalainen johdannainen ollut erikoisen taivaanhaltijan nimitys, joka sittemmin on kehittynyt palvottavan olennon yleisnimeksi, vai onko päinvastoin "taivaallinen" ollut henkiolentojen yleinen mainesana, jota myöhemmin on voitu käyttää ilmaisemaan korkeamman uskonnon Korkeimman olennon käsitettä.
Kysymys luonnonpalvonnasta ja sen suhteesta vainajainpalvontaan on uskontotieteen vaikeimpia ratkaistavia. Suomalaisten runojen uskontoa tarkastaessamme olemme kaiken aikaa havainneet, kuinka varovasti on käsiteltävä niitä näennäisesti ylen runsaita esimerkkejä luonnon personoimisesta, joita vanhat runomme tarjoavat. Suuri osa niistä on puhtaasti runollisia mielikuvia, joilla ei ole minkäänlaista uskonnollista merkitystä. Melkoinen määrä on Neitsyt Maarian tai muiden pyhimysten mainesanoista tai toiminta-aloista aiheutuneita. Pakanuudenaikainen luonnonpalvonta liittyy osittain ihmiselle ravintoa antavaan kasvullisuuteen, kuten muutamiin viljelyskasveihin ja marjojensa vuoksi pyhään pihlajaan, sekä maankasvua edistäviin luonnonvoimiin, erittäin ukkoseen, joka antaa hedelmöittävää sadetta. Osittain on luonnonpalvonta kehittynyt vainajanhenkien paikallistuessa, s.o. kiintyessä määräpaikkoihin niiden "väeksi" ja yksiköllisesti käsittäen niiden haltiaksi, mikä saattoi siinä määrin sulautua paikkaansa, että tätä paikkaa voitiin puhutella yhtä personallisesti kuin sen alaista asujaa. Edellinen palvontamuoto ei kuitenkaan ole suomalaisille alkuperäinen, kuten selvästi näkyy palvottujen jumalain nimistä, joista useimmat ovat vierasperäisiä. Myös jälkimäisessä kehityksessä on lukuunotettava vieras vaikutus, mikä ilmenee haltia- ja rådare-uskonnon yhtäläisyydessä.
Sitävastoin on vainajainpalvonnalla todellisessa kansanuskossa vanhat ja syvät juuret. Nämä ulottuvat suomalais-ugrilaisen yhteisajan taakse, jolloin suomalaisten ja samojedien esivanhemmat puhuivat samaa kieltä. Koska kaikilla naapurikansoillakin, joiden kanssa suomalais-ugrilaiset kansat ovat joutuneet kosketuksiin, on vainajainpalvonta ollut uskonnon perusmuotona, voimme yhtäjaksoisesti jatkaa sen toteamista indoeurooppalaisissa, indoiranilaisissa, liettualaisissa sekä eriaikuisissa gernianilaisissa ja slaavilaisissa lainasanoissa. Viimeisenä lisänä tuo katolisuus pyhät vainajansa, joita on sekä yhteisesti Pyhäinmiesten päivänä että erikoisesti yksityisten pyhimysten nimikkopäivinä palvottu.
Vainajainpalvonnasta kehittynyt on se sankarillisten esi-isien kunnioitus, josta suomalaiset runot ja tarinat ovat muiston säilyttäneet. Se siveellinen aate, isän ja äidin kunnioittaminen, joka vainajainpalvontaan perustuvaa uskontoa kannattaa, on kansan sankarien jumaloimisessa laajentunut ja kirkastunut. Tällä kalleimmalla perinnöllä, mikä meille on säilynyt pakanallisesta muinaisuudestamme, on arvioimaton merkitys kansalliseen tulevaisuuteemmekin nähden.
Mutta tälle täysimmän arvon antaessamme emme saa unohtaa pakanallisen uskontomme todellista laatua. Pakanuudenaikainen palvonta ei ollut muuta kuin huolenpitoa palvottavien olentojen luulotelluista elintarpeista ja sen tarkoituksena oli heitä taivuttaa pitämään samaa huolta palvovain ihmisten yhtä aineellisista tarpeista.
Niinkuin olemme nähneet, ovat ne käsitykset väärät, ettei suomalaisten uhreja veri tahrannut, ettei heillä ollut kuvainpalvelusta ja että heidän tietäjänsä luottivat yksinomaan sananvoimaan. Mikäli nämä käsitykset perustuvat siihen, että runomme eivät kuvaile veriuhreja, kuvainkumartamista ja loveenlankeamista, on meidän muistaminen, että suomalaisten runojen uskonto kuvastaa pakanuuden ja katolisuuden vaiheaikaa.
Yhtä suuresti erehdymme, jos pelkästään runojen nojalla teemme päätelmiä pakanallisten esi-isäimme uskonnollisista aatteista. Jos ilman tarkempaa tutkimusta Kalevalasta muodostamamme ihannekuvan yritämme siirtää tosioloiseen pakanuuteen, niin tämä kuva tulee aivan epähistorialliseksi. Täysin nurinpuolinen tulee kuva, jos kristinusko, vaikkapa katolisaikaisessa muodossaan, käsitetään jonkinlaisena taantumuksena tästä pakanallisesta ihanneuskonnosta. Sillä siinä, mitä Kalevalan runoissa ihailemme, olemme tutkimuksen valoa käyttäen pitkin matkaa tavanneet runollisesti verhottua kristinuskoa.
Viiteselitykset:
[1] Esim. Ebrardi Bethuniensis Graecismus, cap. VII, de nominibus Musarum et gentilium. Tätä 1212 kokoonpantua, kokonaan kuusimittarunoon puettua kielioppia käytettiin yleisesti keskiajalla; se ilmestyi painosta 1480 tienoilla. —