Samoin Tuonelasta päästyään Väinämöinen välistä huomauttaa, ettei ole paljon palanneita:
Tuolta Tuonelan koista,
Manalan ikimajasta.
Mutta muistettava on, että tämä Tuonelassa käynti on alkuperältänsä
Jeesuksen Haadeksessa käyntiä esittävä katolinen legenda.
Mana sanan huomauttaa Castrén esiintyvän persoonallisessa merkityksessä Tuonen rinnalla, mutta toisinaan myös paikallisessa merkityksessä, jossa tavallisesti kuitenkin käytetään nimitystä Manala. Ensi katsannolta voisi luulla, että edellinen on jälkimäisen kantasana, samoin kuin Tuoni Tuonelan. Mutta asianlaita on päinvastainen. Lyhyempää Mana muotoa käytetään miltei yksinomaan ulkoisissa paikallissijoissa: Manalla, Manalta ja Manalle, ja paikallisessa Manalan merkityksessä.
Omantomuodon Manan, jonka tapaamme Kalevalassa, Lönnrot tunsi yhdestä ainoasta kirjaanpanostaan, jossa edellä on Tuonen ja kahden puolen Manalle erehdysmuodon aiheuttajana[25]
Se huoli Manalle viepi.
Tuolla Tuonen tyttäret toruvi,
Manan neiet riitelevi:
"Miksis on tulit Manalle?"
Myöhemmin muistiinpantu esimerkki:
Makaa, makaa Manan koira,
tuuvu, tuuvu Tuonen koira!
on runomitan rikkuessa turmeltunut alkuperäisestä säkeenmuodosta: "Makoa Manalan koira".
Mana nimentömuodossa esiintyy vasta Uudessa Kalevalassa (16: 184, 190, 324) ja on Lönnrotin sovittama Tuonen vastineeksi. Sittemmin on Kullervon sisaren kirouksesta: "Manalainen matkoihisi" (vrt. UK 35: 122) ja sen samanaikuisesta toisinnosta: "Manala rekyehesi" 1870 luvulla löydetty silminnähtävä sekaannusmuoto: "Mana matkalan rekehes". Vielä myöhemmissä Meriläisen kokoelmissa, joissa kirjallista vaikutusta ei saa olla lukuunottamatta, Mana tavataan pari kertaa Kalman kertosanana: