A. Nouse Kalma kaaheille,
Mana kahelle jalalle!
B. Mene Kalma kalmistohon,
Mana maahasi pakene!
Manala ei siis voi olla kokoonpantu olemattomasta kantasanasta mana ja paikallisesta -la päätteestä, vaan se on muodostettu sanoista maan ala niitä yhdistämällä ja ensi tavuun ääntiötä lyhentämällä. Alkuperäisempi muoto Maanala on joskus Inkerin runoissa tavattu:
Maanalan parasta neittä,
Tuonen vallan valkopäätä.
Useammin on sen johdannainen maanalainen säilynyt pitkä-ääntiöllisenä sekä Virossa että Suomen puolella:
A. Maanalaiste maie pääle.
B. Maanalaisten vahva valta.
Manalainen ja maan-alainen voivat esiintyä rinnankin samassa säkeessä:
Manalainen maan-alainen,
manalainen maasta noussut!
Maanalaiseksi vielä selvästi käsitetyn manalaisen mukaan on tuonelainenkin toisinaan väännetty tuonalaiseksi, ikäänkuin sana olisi johdettava tuon-alaisesta.
Manalan alkuperäinen merkitys ilmenee selvästi, kun se on hautaa tarkoittavan kalman kertosanana.
Nostan maasta mammoani, kantajani kalmistosta, nostan ulos kalman ukset, Manalan katot kohotan.