Virossa kratt tehtiin mitä erilaisimmista aineista, osittain samanlaisista kuin Suomessa para. Sille oli hankittava erityinen säkki, jossa se tavaraa kantoi. Lentäessään se piti säkin suuta ylöspäin, mutta omistajan aitan kohdalle tultuaan käänsi säkin suun alaspäin. Kratin tavallinen työ oli rahan kantaminen, mutta myös viljaa se kuljetti: v. 1698 mainitaan Virossa nimenomaan viljakratid. Uhriksi oli sille annettava ruokaa, varsinkin puuroa ja maitoa. Kun kratin eli tulihännän näki yöllä lentävän, sai sen kantamat varat käsiinsä, jos ennätti päästää kaikki paulat ja napit taikka ainakin vasemman jalan virsunnauhat katkaista.
Suomessakin on kratti aikoinaan ollut tunnettu. Agricolan mainitsemista hämäläisten jumalista kratti "murheen piti tavarasta". Uudemmalta ajalta on siitä kuitenkin perin vähän tietoja. Keski-Uudellamaalla ymmärretään kratilla näkymätöntä olentoa, joka päästää hyrisevän äänen, minkä matkustajat pimeinä öinä kuulevat. Ganander vielä tietää kratin maanneen maahan kätkettyjen aarteitten päällä, joita ei antanut ilman uhreja, sekä viittaa aarni nimiseen haudan haltiaan, joka vastaa ruotsalaista drake.
Drake on tunnettu Suomen ruotsalaisille sekä lentävänä tulivastan muotoisena että aarteitaan vartioivana haltiana, jolloin sitä myös nimitettiin pelkästään rådare. Ihmiseen, joka oli eläessään kätkenyt aarteen, uskottiin kuoltuansa muuttuvan sen haltiaksi.
Suomalaisia aarteenhaltian nimityksiä ovat Gananderin mukaan aarnion haltia, aarnin haudan isäntä eli aarni haudan haltia; viimeksimainittu on kuitenkin luettava aarnihaudan haltia, joten hänen olettamansa erikoisnimi aarni on poistettava. Tämä haltia nähtiin päivänpaisteisina päivinä tai yöllä tulen luona metsissä ja mäillä kuivailemassa ja kiilloittamassa homehtuneita rahojaan; toisinaan se niitä heläyttelikin, kuu oli suosiollisella mielellä.
Becker lisää aarteenhaltian näyttäytyvän juhlaöinä, erittäin juhannusaattona, ja polttelevan hometta aarteistaan sinisellä liekillä.
Juhannusyönä palavia aarteita etsittiin katsomalla kirkkomaalta haetun ruumiin päänluun tai ruumiinarkusta otetun oksanreiän läpi. Tähystellä piti puusta katsoen, maajalasta niitä ei nähnyt. Aarre tuli ottaa ruumiinkintaat kädessä, niin ei vaivannut ottajaa. Toisinaan ilmoitti aarteenhaltia unessa, millä ehdoilla antaisi. Ottaessa tuli ainakin olla ääneti.
Jo kätkiessään aarretta saattoi sille määrätä haltian, ja kätkijän määräämättäkin siihen jonkun ajan perästä lyöttäytyi haltia.
Aarteenhaltiain tulia on yhdistetty virvatuliin, jotka syntyvät mätänemisen kautta muodostuvista loistavista kaasuista, vaan jotka kansankäsityksessä ovat vainajain henkien ilmenemismuotoja. Virvatulen nimitys on Englannissa elfligth "manalaisen tuli". Personallisena olentona esiintyy ruotsin lyktman l. lyktegubbe, 'lyhtymies l. -ukko'. Vastaava suomalainen liekkiö merkitsee Renvallin sanakirjan mukaan pahansuopaa haltiaa, salaa surmatun ja kätketyn sikiön henkeä, jonka, kuten Lönnrot lisää, luullaan kätköpaikalla itkevän. Metsään tavallisesti kätkettynä se voitiin käsittää puitten ja ruohojen haltiaksi, kuten Agricolan muistovärssyssä hämäläisten jumala liekkiö "ruohot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut".
Ruotsissa lyktegubbe nimisiä virvatulia selitettiin semmoistenkin vainajain hengiksi, jotka ovat muuttaneet rajakiviä. Suomen ruotsalaisilla oli se käsitys, että henkilö, joka oli vannonut väärin rajasta, sen jälkeen aina kummitteli. Tästä johtunut on usko rajanhaltiaan. Rågubben, 'rajaukko', kuvailtiin lyhytkasvuiseksi, leveä hattu päässä, pitkä seiväs kädessä.
Länsisuomalainen nimitys rajanhaltialle, joka näyttäytyi keskiyöllä, missä rajaa oli väärin siirretty, on rajaäijä, rajamies, rajapeukko eli rajalainen. Sen huutaessa ei metsä (kaiku) vastannut. Samoin kuin metsänhaltia, jona sitä joskus pidetään, se eksytteli ihmisiä; mutta rajalla seisoessaan ja huutaessaan se myös oikealle tielle ohjasi eksyneet.