Varsinais-Suomessa Pöytyällä aljettiin hiippaa juosta helluntainpyhinä. Metsästä tuotiin pihalle kauniita koivuja, joita sanottiin hiipoiksi. Neljä hiippaa pantiin nelisnurkkaan ja keskelle viides kaikista suurin: karhun hiippa. "Karhuksi" kutsuttiin sitä joka tavoitti kiinni toisissa hiipoissa olevia niiden liikkuessa hiipasta toiseen. Pelkurille, joka kauan jäi hiippaansa, huudettiin "hiippa mätänee". Kiinni otettu, joka joutui karhun hiippaan tälle apulaiseksi, kutsuttiin "karhunpenikaksi". Viimeiseksi jäänyt tuli leikin uudistuessa "emäkarhuksi". Halikossa, missä jo pääsiäisen aikana tarhassa hiippaa juostiin, olivat hiippapuut tasakorkuisia seipäitä, jotka lyötiin läpi lumen ja hakojen; "karhun hiippapuu" oli muita paksumpi. Paikoittain käytettiin hiippapuitten asemesta hiippakiviä. Toisinaan nimitettiin takaa-ajajaa hiippakarhuksi.
Uudeltamaalta mainitaan ajajan nimenä pelkästään hiippa, samoin Etelä-Hämeestä. Savolaisalueelta ei kerrota muuta, kuin että yksi löi toista niskaan sanoen: hippa! ja tämä läksi vuorostaan juoksemaan, taikka että toiset väistäessään huusivat: "hippa, söisitkö voileipää?"
Omituisimmat ovat Reinholmin tiedot kiinniottajan päähineestä, jotka kuitenkin kaikki perustuvat muistelmiin, eivätkä näkemyksiin. Nousiaisissa vanhat ihmiset muistelivat ajajalla olleen päässä kaatista eli kaulaliinasta kierretyn piispanhiipan muotoisen. Kiikalassa oli karhu "hiipankantaja", hänen päähänsä oli jotakin sidottu. Ikaalisissa hiipalla muisteltiin olleen piikkilakki päässä.
Hippa nimiselle haltialle omistetuista uhreistakin on mahdollisesti jälki säilynyt hoennaisessa lapsille, joka tunnetaan Uudellamaalla: "pitäisi teille olla niinkuin hipparuokia" (jotain tavattoman hienoa).
Kaikissa tapauksissa on hippasilla leikki verrattava tonttua ja näkkisillä nimisiin. Esim. kapulaa heittäessä oli tonttu piirissä, joka löi takaisin. Jos kapula jäi sisälle, oli juostava yhtaikaa; joka juoksussa jäi viimeiseksi, oli "tonttu". Näkki taas asettui laajan piirin sisäpuolelle joka oli jaettu useampaan pienempään: "näkin rahaarkku, n. hamppumaa, n. leipälaari, n. maitohuone". Näissä toiset kävivät varastamassa huutaen: "näkki, näkki!" Kenen näkki sai piiriin sisällä kiinni, siitä tuli hänen sijaansa "näkki".
Näkki on vedenhaltian nimityksenä tunnettu kaikkialla Suomessa, niin myös Virossa. Tämä sana on lainattu ruotsalaisilta (näck), samoin kuin sen yhdistykset ja johdannaiset "näkinprunni" (näckbrunn) 'syvennys joessa', "näkinkukka" (näckblomma), "näkinlehti" (näckblad), "näkinkenkä, näkinkota l. näkkilö" (näckel), sekä mainittu "näkkisillä" leikki (näcklek).
Näkissä ilmenee etupäässä vaarallinen puoli vedenhaltian vaikutusta. Sen uskottiin, kuten jo Lencqvist mainitsee, väijyvän uimareita, joita se monesti upottikin tukehduttaen ja raastaen vedenalaiseen valtakuntaansa.
Virolaisen käsityksen mukaan tulivat näkeiksi äitiensä veteen heittämät lapset, itsensä hukuttajat sekä entisten näkkien upottamat. Ensiksimainittuun uskoon viitannee myös suomalaisessa loitsussa näkin mainesana huoran (välistä nunnan) poika, jolla ruotsalaisessakin näkinluvussa on vastineensa.
Uimaan mennessä oli tapana lausua viskaten kädellä vettä, mutaa tai vedestä nostettua kiveä: "näkki maalle, minä veteen", ja päinvastoin uimasta tullessa; tämäkin lause on ruotsalaisilta opittu. Siihen välistä lisättiin: "näkille juusto, minulle leipä", ja taas päinvastoin. "Näkinleiväksi" nimitettiin n.s. voileivän heittämisessä käytettyä laakaa kiveä.
Yleensä esiintyy näkki runoissa harvoin. Manausluvussa välistä tauti lähetetään veden mustiin mutiin: