Tulenpalvonnasta suomalaisilla ei tapaa mitään varmaa jälkeä. Tiedot uhrin heittämisestä tuleen ovat niukkoja, vierasperäisiksi epäiltäviä eivätkä tässä suhteessa todistusvoimaisia.
Runojenkin todistukset ovat harvinaisia ja varovasti varteenotettavia. Suomen itä-Karjalasta on seuraava loitsu, jossa tulen isää ja emää lapsineen puhutellaan.
Tulen isä, tulen emä, tulen isä kultahattu, tulen emä kultasäpsä, tulen lapset kultarinnat!
Toinen loitsu samoilta seuduin on ilmeinen venäläinen laina, kuten sanat anheli, 'enkeli', papadja, 'papin rouva', ynnä lukkarien ja kirkonpalvelijan nimitykset todistavat.
Tuli anheliseni syöttäi, tuli kultainen kuningas, valkea kultainen kuningas, tulen papit, papadjat, tulen diekkunat, diekkunitsat, ponomarit, ponomarihat!
Tulen puhutteluun: "valkea kulta, Pyhän hengen veljenpoika", on ilmeisesti vaikuttanut sama raamatullinen käsitys Luciferista, joka taivaallisen Tulen putoamista kuvaavassa loitsussa on perustuksena.
Naispuolisen tulen tytön tulemme tapaamaan sekä tulisen helvetin asukkaana että taivaisen neitsyen mainesanana.
Myös tuuli eli ilma uskottiin olevan vainajanhenkien olinpaikkana. Tuuliaispäässä kuviteltiin rauhattomain vainajain "sijattomien sielujen" kulkevan.
Tuulenväki mainitaan välistä taioissa muun väen rinnalla. Ei tuulen, tulen eikä kirkon väki tule sortamaan toukoa, kun puhtaissa vaatteissa kiertäen pellon luki Kylväjänsanoja.
Tuulenhaltia esiintyy runoissa maan ja veden haltiain seurassa.