"palveltiin myös paljo muuta, kivet, kannot, tähdet ja kuuta."
Mutta tällainen "muun" luetteleminen johtunee kuitenkin niistä ylimalkaisista olettamisista, joita pakanuuteen kohdistuvat kirkolliset kiellot sisälsivät.
Sama huomautus koskee myös arkkipiispa Makarijn kiertokirjettä vuodelta 1534, jossa luetellaan karjalaisten palvontapaikkojen ja esineiden joukossa myös aurinko, kuu ja tähdet.
Kuuta ja päivää puhutellaan muutamassa venäjänkarjalaisessa maantervehdyksessä:
Terve kuu, terve päivä, —
pyhä maa, pyhä manner!
Erikoisesti kuuta rukoillaan syylää tai muuta kasvannaista loitsiessa kuuhun katsomalla uuden kuun aikana:
"syö, kuu, syylää, älä syylän kantajaa"
tai "syö, uusikuu, liikaa!" Mutta tämä loitsu on myöhään kulkeutunut Skandinaavian kautta länsi-Suomeen. Nimenomaan syylien parantamisen kuun avulla tunsivat jo roomalaiset.
Runolliset johdannaiset Päivätär, Kuutar ja Otavatar tulevat toisessa yhteydessä tarkastettaviksi.
Ainoa ilmiö elottomassa luonnossa, jonka palvonnalla suomalaisiin nähden tiedämme olleen todellisen ja suuren merkityksen, on ukkonen salamoineen. Ensimäistä ajatusta jumaluusolennosta, kuten Castrén arvelee, ei kuitenkaan tämäkään luonnonilmiö ole herättänyt. Sen palvonta on todistettavasti myöhäperäinen. Se ei ole syntynyt suomalais-ugrilaisilla, eikä ole alkuperäinen edes indoeurooppalaisilla, joilta useat suomensukuiset kansat sen ovat lainanneet. Ukkosenpalvonta liittyy läheisesti maanviljelykseen, joka on ilmoista ja sateista riippuvainen, ja lähtöisin se on maailman vanhimmasta, Eufrat ja Tigris virtain välisestä viljelyskeskustasta. Muinaiskuvien avulla voimme seurata kuinka ukkosen jumala kirves kädessä ja salamakimppu toisessa vaeltaa Assyyriasta Syyrian ja Vähäaasian kautta kreikkalaiselle alueelle, missä jumalankuvana palveltu kirves saa kaksiteräisen, vasarankaltaisen muodon.