Omituista kansamme luonteessa on, että se kaiken vakavuutensa ohessa suuresti suosii pilaa ja leikkipuhetta, jolla se lievittää karkeaa ulkomuotoansa, samoin kuin tuon jöröyden alla asuu enemmän hellyyttä ja hienoa kaunoaistia kuin outo arvaisikaan. Sama leikillinen, humoristinen piirre tavataan myös runoissamme ja se tekee, keskellä raskasta mielentilaa, sukkelalla pilakäänteellä usein mainion vaikutuksen.
Mitä "Kantelettaren" laulujen sisällykseen eli aineihin, joita niissä käsitellään, tulee, niin on se pian sanottu, kun muistamme että tässä ei esitellä ulkonaisia, historiallisia tapauksia, vaan nämä ovat lyyrillistä runoutta, joissa ihminen etupäässä laulaa julki sisällisen elämänsä, sydämensä tunteet. Ja nämätpä ovat yhtä monellaiset kuin elämä oloineen vaiheineen. Näissä lauluissa siis Suomen kansa kuvailee omaa itseänsä, sisällistä ja ulkonaista elämäänsä, töitänsä, toimiansa; se laulaa suoraan sydämestään ilmi ilojansa, surujansa, omituista tunne-elämäänsä ja mailmankatsantotapaansa. Siinä ne esiintyvät kaikki omituis-olossaan kuvattuina eri sukupuolet ja ikäkaudet, lapsi, nuorukainen, neito, mies, vaimo, äiti, isä j.n.e., kuinka ne kukin alallaan elävät, katselevat mailmaa, tuntevat. Tämän mukaan koetamme runsaasta aineistostamme valita lauluja kutakin eripuolta valaisemaan.
* * * * *
Lapsuutemme aikaa aina rakkaimmin muistelemme, sen muistot seuraavat meitä suloisimpina läpi elämämme. Wasta koittaneen elon aamurusko valaa ihanan kirkkautensa yli kaiken, kajastus Eedenistä välähtää pienokaisen viattomassa sielussa ja kirkkaasta silmästä. Jotain semmoista suomalainenkin tunsi; sentähden hän niin kauniisti ylistää kotia, missä lapsuuden armaat päivät vierivät isän ja äidin hellässä hoidossa, tietämättä vielä elämän huolista ja harhoista. Kuitenkin tätä, niinkuin muutakin hyvää, tavallisesti vasta tiedetään arvossa pitää silloin, kun se jo on menetettyä. Lapsi ei tule onneansa arvanneeksi; vasta vanhemmaksi tultuaan ja saatuaan katkeria ja kovia kokea, hän muistaa lapsuuden ihania päiviä ja ylistää kotiansa. Ylistys aiheutuu kodittomuuden kurjuudesta, kodin ihanuus kajastaa kaipauksen kaihovalossa. Sentähden näissä runoissa aina läheisesti yhdistyy molemmat asiat: kodin onni ja kodittomuuden, orpotilan onnettomuus.
Ottakaamme aluksi yksi kuva, jossa taivas aivan pilvetönnä kaartelee kotikummun ylitse. Tyttö kertoo untansa, jonka näki valveilla, tositaiteellisesti:
Nousin aivan aikasehen,
Pesime, kumartelime,
Katsahime kankahalle:
Kankahalla kaunis lampi,
Lammissa venoja kolme.
Yks' on veno kultakokka,
Toinen on hopeakokka,
Weno kolmas vaskikokka.
Minkä noista mille annan? —
Kultakokka taatolleni,
Weikolle hopeakokka,
Weljenpojan vaskikokka.
Katsahime toisen kerran:
Kolm' on neitoa venossa.
Yks' on neito kultakassa,
Toinen on hopiakassa,
Neito kolmas vaskikassa.
Minkä noista mille annan? —
Kultakassa taatolleni, jne.
Katsahime kolmannesti,
Ei ollut lampia enempi,
Eikä lammissa venoja,
Wenosis' ei neitosia;
Lampi oli muuttunut lehoksi,
Haavikoksi neiot nuoret,
Wesikaariksi venoset.
I 185.
Tästä huokuu suloisen vienosti perheellisen rakkauden henki. Sukua sille on runokuvaus missä sisar iloitsee tavattuaan kauan poissa olleen veljensä:
Läksin piennä paimenehen,
Ajoin lehmät suota myöten,
Tulin rannalle ojasen;
Raita rannalla ojasen.
Rämähytin raitapuuta,
Tuolta poikanen putosi,
Solki suussa, vyö käessä,
Minä raukka itkemähän,
Poikanen kyselemähän:
"Mitäs itket nuori neito?"
— "Itkempä minä jotain,
Itken pientä veikkoani;
En ole sitte silmin nähnyt,
Kun piennä sotahan läksi".
— "Elä itke veikkoasi,
Tuosta veikkosi tulevi,
Alta linnan airot souti,
Tuopi uuet ummis-kengät,
Sulkkuiset sukan sitehet".
Minä kurja kuulemahan,
Weikko seisoi vieressäni,
Eessäni emoni lapsi.