Waan ellös sukuni surko,
Kamaloiko ristikansa
Mun poloisen päiviäni,
Angervoisen aikojani!
Eipä heitä Herra Kiesus,
Hylkeä hyvä Jumala.
I 18.
Olemme pitkältä esittäneet surulauluja, sentähden että surumielisyys enemmän tai vähemmän painaa sumean sävynsä Suomen kansanrunouteen yleensä. Suomen laulu on kuin sen luontokin vakavaa, sumeaa, surunvoitteista. Talvi kolkko ja pimeä vallitsee täällä enimmän osan vuotta. Kesämme on kyllä ihana, kun luonto äkkiä herää horrostaan ja kiireesti pukeutuu juhlaverhoonsa, kun metsät, harjut, järvet, niityt uivat valossa ja ilo kaikuu kaikkialla — mutta suvi on niin peräti lyhyt, luonto on tuskin ehtinyt virota täyteen eloon, kun se taas vaipuu hautaansa ja — tuo tieto sumentaa suvenkin iloa.
Lauluissa kuvastuu laulajan mieliala. Laulaja on oma kansamme ja tämäpä luonteeltaan ei ole vilkasta ja remuisan iloitsevaa, vaan on tunnettu juroksi, vakavaksi, useinpa kolkoksikin. Karkean pinnan alla piilee kuitenkin enemmän kuin outo arvaisikaan, lempeä, hyvää ja kaunista. Suomalainen on jäykkyydessään hellätuntoinen ja hänellä on rikas mielikuvitus, siis ominaisuuksia, jotka tarjoovat runoudelle suopean maanlaadun. Miellyttävä, suloinen on puro, joka iloissaan hyrskii hiekkaansa myöten, kun valo välkehtii sen vihmoissa, mutta se tuo heti näkyviin kaikki sulonsa ja sen matalalla pohjalla on vain soraa ja kiviä. Toista on hiljaisen, syvän lammen laita, joka salon helmassa piillen kalvoonsa kuvastaa karkean rantatörmän honkia ja taivaan ikikorkeutta, jota kohden metsän hiljainen humina kohoo kuin rukous. Hiljainen, miltei autio on rauha metsälammen laiteella. Wallitseepa siellä sentään elämääkin suven sulopäivinä, kun kultarinnat kukkuvat, peipot visertelevät lemmenlaulujaan, kun vuokko avaa sinisilmänsä ja mansikan poski punertaa. Tämmöinen on metsän lammen ja sen seutujen kauneus: kainoa, hiljaista, puhdasta. Samanlaatuista on Suomen laulu; uskollisesti se kuvastaa sen maan ja kansan henkeä, josta se on syntynyt.
Wento-kansallinen piirre laulumme muotokuvassa on myös yksinäisyys, surun sisko, jonka seurassa se paraiten viihtyy. Suru suosii yksinäisyyttä, yksinäinen on taipuisa vakavaan mietiskelyyn, vieläpä usein suruunkin. Maamme on ja oli ennen vielä enemmän harvaan asuttua; virstan verrat vettä ja metsää erotti toisistaan pirtit. missä perhekunnat asuivat yksitellen, harvoin tavaten toisiaan, harvoin yhtyen isompiin seuroihin, pakinoihin, mieliä ja mietteitä vaihtelemaan. Ihmisen on kuitenkin luonnollinen tarve lausua tunteensa, huojentaakseen sydäntään, joko se on suruun pakahtua tai muuten tunteiden vallassa; ja muiden tuttavien puutteessa hän lausuu ne itselleen tai on lausuvinaan ne luonnolle, jolle hän mielikuvituksen voimalla siirtää omaa eloansa ja henkeänsä, ajatellen luontoa eläväksi ja tuntevaksi kuten hän itsekin. Mikäli hänessä on taiteellista luomiskykyä, syntyy näistä tunteenilmaisuista lauluja, virsiä, runoja. Niinpä meidän kansanlauluissa ehtimiseen huomaa, että suomalaisen paras tuttu ja uskottu on luonto, jonka keskellä hän elää. Tämä ei ole hänelle elotonta ainetta, vaan se huokuu läpeensä elämää, tuntevaa ja miettivää henkeä, vaikka himmeihin salaperäisiin kuviin verhottuna. Suomalainen näkyy näissä vertauskuvissa aavistaneen korkeamman hengenmailman syviä totuuksia, hän tajusi luonnon vienoimmat soinnut ja sävelet ja lausui ne ilmi lauluissaan. Tämän ihmeellisen taidon oppi hän tuttavallisessa seurustelussaan luonnotarten kanssa yksinäisessä elämässään salojensa keskellä ja järviensä rannoilla, mutta siihen sai hän alkuaan Luojalta lahjan tajuta olemuksen salaperäisiä syvyyksiä. — Hoitakoon kansamme uskollisesti kallista aarrettansa, totellen sitä suurta henkeä, joka puhuu luonnossa, sydämessä ja ilmestyksessä, niin se pienenäkin ja vähän huomattuna, turhaa loistoa tavoittelematta, täyttää tehtävänsä mailman isojen rinnalla! "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto; Kiitä muille muita maita, itselle omia maita!"
Niinpä siis: luonto on laulajan ystävä tai tuttava ja esiintyy mielellisnä ja kielellisnä. "Näin usein jutellaan lintujen, kalain ja muiden eläväin, jopa puiden, kukkain, kivien ja kantojen, järvien ja jokien y.m. kanssa". "Yks' on tuuli tuttujani, päivä ennen nähtyjäni". Ja erinomainen tunteen hellyys vallitsee tässä laulajan ja luonnon välisuhteessa useinkin: luonto suree ja iloitsee ihmisen kanssa. Siinä missä on surkea onnettomuus tapahtunut, itkee nurmi, aho valittaa, ruoho murtuu murheeseen, ettei enää jaksa kasvaa eikä kukkia. Luonnon hellyyden palkitsee ihminen samallaisella hellyydellä puolestaan. Niinpä tuo, joka heittää murheensa korpin pois-vietäviksi, varoittaa lintua lampiin niitä hukuttamasta, sillä
Kalat kaikki huolestuisi,
Ahvenet alas menisi,
Suuret hauit halkiaisi,
Saisi siikaset surut,
Sären lillit liukeneisi
Minun hoikan huolistani.
Kun näin kuviteltiin eläimiä ihmisen tapaan ajatteleviksi, puhuviksi ja toimiviksi, syntyi eläinsadut, jommoisia meillä on runsaat varat. Niissä eläimet, jopa puutkin y.m. tarinoivat ja käräjöivät keskenään. Niiden tarkoituksena on kuitenkin enimmiten kuvata ihmisoloja, usein antaakseen hyvää opetusta meille.
Suomen kansanlaulussa elää siis luonnon henki, kaino, pilaumaton, harras huokaus luonnon omasta rinnasta. Se on Suomen luonnon henki, semmoisena kuin se puhuu hellää-vienoa, sulosointuista, surumielistä kieltänsä hiljaisissa saloissamme, siintävillä selillämme, yksinäisillä ahoillamme. Siitä huokailee hiljaa ikävöintä päästä luomakunnan orjuudesta hengen ylhäiseen vapauteen, valon ja vapauden kaipaus, lento hengen ikuisille kotimajoille.
Laulumme henki määrää myös sen muodot. Kuvaukset ovat enimmältään otetut luonnosta ja sen ilmiöistä ja ovat rikkaat, moninaiset, kauniit ja eloisat kuin luonto itsekin. Tosin niissä ei ole etelämaisten laulujen rikkaan luonnon värikiiltoa ja kirjavuutta silmää lumoamassa, mutta niissä on Suomen luonnon suloinen viehätys, jonka me paremmin oivallamme.