Waan ei suonut suuri Luoja
Soille sotkuportahiksi.
Enkä sinnes suohon sorru,
Kunnes kannan kahta kättä,
Wiittä sormea viritän.
Wiel' on suolla suuri honka,
Jaloin päällä käytäväksi.
I 73.
Mutta usein heikko ihminen sortuu suruunsa ja synkimmillään ollen toivoo kuoloa tai ettei olisi syntynytkään:
Kuusen juuret kuivettuvat,
Waan ei kuivu kyyneleni;
Meret suuretki sulavi,
Ei sula minun suruni.
Suru särkevi syämen — —
Tulisko kevätkin kerran,
Talven kanta katkiaisi,
Ehkä koito kuolisinki — —
Lehti puuhun, ruoho maahan,
Minä marras maan rakohon.
Kun oisin kuollut kolmiöisnä
Kutonut kapalolasna,
En ois paljo pitänyt —
Waaksan vaatetta pitänyt,
Waaksan toisen puupalasta,
Pari pappien sanoa,
Kolme lukkarin lukua,
Kerta kellon helkähystä.
I 46.
Erään ainoa toivo on saada hautansa kotimaassa:
Kunpa kuolisin kotihin,
Rikoilleni riukeneisin,
Waimot päätäni pesisi
Lakanoihin laitteleisi,
Sitte kerran kellot soisi;
Suku ei suuresti surisi.
Waan kun kuolen korven päähän,
Saavat korpit kohtaloa
Minun raukan raajoistani.
II 305.
Waan mitäpä surra, jos maallista onnea ei liekään sulle suotuna. Se on katoovaista. Tämän opettaa eräs kaunis runo. Kaunis tuomi yleni ylpeänä kukkanurmella ja kaikki ihailivat sen koreita valkokukkia. Lähellä kasvoi alastomalla aholla koivu huononen, jota ei kukaan huomannut. Mutta tuli toukka, kaivoi tuomen, niin että se kuihtui ja kuoli, vaan koivuparka jäi seisomaan vähän onnensa varalle.
Parempi tyytyä ja turvata Jumalaan: