Syvä todellisuus mielikuvitelman taruverhossa.
Surullisen mieltä sumentaa ihmisten kylmyys. Waikea on löytää ystävää, kelle huolensa uskoisi:
Käyn mä kymmenen kyleä,
En löyä sitä sisarta,
Jolle ma sanon sanani.
Jos ma siskolle sanoisin,
Niin sanois sisar savulle,
Savu sen sanois patsahalle —
patsas pihalle, piha kyntäjälle,
kyntäjä koko kylälle.
Menen metsähän mäelle,
Puhelen jumalan puille,
Haastan haavan lehtisille —
Ne ei kerro kellenkänä.
I 59.
Jää yksin suruinesi, lausu ne laulussa luonnolle. Luonnon helmassa voit laskea tunteesi valloilleen.
Kun käki kukahtelevi,
Niin syän sykähtelevi,
Itku silmähän tulevi.
I 69.
Oman sukunsa sortama valittaa että hänet
Soisivat suohon sortuvan —
mutta hänessäpä herää itsetunto ja hän lausuu ylväästi: