Sitten jo sumenee ilma:
Osa oli minulla ennen,
Kun kasvoin ison koissa,
Elelin emoni mailla.
Kasvoin kuin kala meressä,
Wesa nuorella norolla,
Niinkuin putki puuta vasten,
Kasvoin taaton kannikoilla,
Maammoni kanan munilla.
Poiss' on nyt osani multa,
Katehessa kohtaloni.
Missäpä minun osani,
Kussa kurjan kohtaloni? — —
Osani paloi palossa,
Turmeltui tulen sisässä.
II 27.
— — Muinoin ajat paremmat,
Päivät kaikki kaunihimmat,
Päivänlaskut laupiaammat,
Koreammat huomenkoitot.
Toisin silloin touko kasvoi,
Toisin maa orahau otti.
Silloin nousi nuoret heinät,
Kuu ma nousin nuorukainen,
Silloin kasvoi kaikki kaislat,
Kun ma kasvoin kaunis lapsi.
Kasvoin koissa korkeassa,
alenin ylätuvissa,
Kaunihilla kannikoilla,
liioilla lihamuruilla.
— — — — —
Sian tieän kussa synnyin,
En tieä sitä sioa,
Kussa kuolo kohtajaavi.
I 32.
Omituista nähdä, kuinka siinä valossa, joka loistaa lapsuuden taivaalta, kaikki asiat, elot ja olot kirkastuvat tavallistaan kauniimmaksi, paremmaksi! Koto on kaikista parain. Äiti ja isä paraat ihmiset. Niinpä köyhänkin lapsi on onnellinen kodissaan.
Lämmin paita liinainenkin
Oman äitin ompelema;
Wilu on vaippa villainenkin
Waimon vierahan tekemä. —
Lämmin on emosen sauna
Ilman löylyn lyömättäkin;
Kylmäpä kyläinen sauna,
Waikka löyly lyötäköhön. —
Korea on kotoinen leipä,
Waikk' ois täynnä tähkäpäitä,
Wihavainen vieras leipä,
Waikka voilla voituohon. —
Ohoh kullaista kotoa,
Armohan ison eloa.
Jos oli leipeä vähempi,
Niin oli unta viljemmältä;
Ei toruttu torkunnasta,
Makaamasta ei manattu.
II 75.
Koditon kurja laulaa:
Tieä en suojoa sioa,
Enpä tyyntä valkamata.
Sorsall' on siansa suojat,
Tyynet allilla asunnot,
Johon sorsa suojeleksen,
Alli laitto laajeleksen;
Minun on koti koivikossa,
Pajupehkossa pesäni,
Kuhun kurja suojeleme.