Ja:
Elköhön hyvä Jumala
Luoko lasta armotonta,
Niinkuin loi minun Jumala;
Loi kuin lokkien sekahan,
Karille meren kajavan.
Päivä pääskyille tulevi,
Warpusille valkenevi,
Ilo ilman lintusille;
Eipä se emottomalle,
Tule päivä polvenahan,
Ei ilo sinä ikänä. — —
Jos ma virkan vierahalle,
Wieras sen viieksi panevi.
Parempi, sanon pajulle
Eli haastan halkosille.
Näin se kasvaa lapsi parka, joka ei saa nauttia kodin lämpösuojaa, ei tuta äidin hellää huolta. Karvas on elää armopaloilla; niitä heitellään kuin koiralle ja nuivat, nyreät sanat seuraa niitä. Orvon onnetuutta lisää vielä ihmisten tylyys, mailman kovuus. Niinpä hän valittaa:
Wäsyn silmävääntelöissä.
Sanat päälleni satavat,
Puheet putoelevat,
Jokahisen juonet käyvät
Kuin tuimat tulikipunat,
Tahi rautaiset rakehet,
Päälle lapsen armottoman,
Emottoman ensimmäissä.
I 69.
Ja:
Waivaisen hevosen varsa
Kaikkien ajeltavana,
Onnettoman eukon lapsi
Kaikkien saneltavana.
Kaikki muut minua moitti,
Waan ne kaksi kappaletta,
Minun piennä pistämänä
Alimmainen aian vitsas,
Perimmäinen pellon seiväs,
Ei niill' oo suuta sanoa
Eikä kieltä kerskaella.
I 66.
[Ehkä tässä tilaansa vaikeroin porton lapsi, mutta eipä semmoisen ja orvon välillä ole tilassa suurta erotusta.]
Eipä kumma, jos tuommoisessa tilassa ollen haikeasti kaipaa ollutta onneaan, menneitä ilopäiviä, ja niiden valokuvissa mielihalulla viipyy. Sulomuistojen keskeltä kajastaa tavallisesti armahinna oman äidin kuva. Orvon sydäntä särkee tieto, ettei omaa emoa enää milloinkaan saa nähdä: